tiistai 21. helmikuuta 2012

Venäjän poliittinen kehitys













Venäjän poliittista kehitystä on kesän 1994 ja kesän 1995 välisenä aikana hallinnut kolme suurta kysyystä: valmistautuminen vuoden 1995 parlamentti- ja kesäkuun 1996 presidentinvaaleihin; Tsetsenian sota syineen ja seurauksineen ja yleisimmin Venäjän suhde entisiin neuvostotasavaltoihin sekä Venäjän suhde länteen, erityisesti sen suhtautuminen laajentaa Nato eräisiin keskeisiin Itä-Euroopan maihin jo lähivuosien aikana. Aikaisemmin hyvin epävarmalta vaikuttanut taloudellinen kehitys ei ole enää aiheuttanut yhtä paljon huolta. Esimerkiksi ruplan arvo suhteessa dollariin on selvästi vakiintunut, ja inflaatiovauhti on hidastunut. Venäjän monet taloudelliset ongelmat ovat toki edelleen ratkaisematta, mutta luottamus hallituksen kykyyn hoitaa ne on kiistatta lisääntynyt.

Joulukuun 1995 parlamenttivaalien järjestämisestä päätettiin edellisten vaalien yhteydessä pian lokakuun 1993 veristen yhteenottojen jälkeen. Venäjän puoluekenttä oli tuolloin pahoin hajallaan, mutta tilanteen uskottiin parantuvan kahden vuoden kuluessa. Nyttemmin nuo dotukset ovat osoittautuneet ylioptimistisiksi; Venäjältä puuttuu edelleen sellainen puoluelaitos, joka organsioi tehokkaasti maan poliittisen elämän ja lainsäädäntötyön. Erityisen haitallista on ollut presdientin ja parlamentin välisen valtataistelun jatkuminen, olkoonkin että presidentin perustuslaillinen asema on nyt huomattavasti vahvempi. Sikäli tilanne on siis muuttunut, että toisin kuin ennen lokakuuta 1993 presidentti Jeltsinin ei ole tarvinnut paljoakaan piitata parlamentin kannanilmaisuista. Monia hänen säätämiään lakeja ja allekirjoittamiaan sopimuksia on arvosteltu ja jätetty jopa vahvistamatta, mutta se ei ole estänyt niiden täytäntöönpanoa.

Venäjän puolueet ovat heikkoj paitsi suhteessa toimeenpanovaltaan myös sisäisesti. Useimmilta poliittisilta puolueilta puuttuvat edelleen selkäet poliittiset ideologiat, säännöt ja paikallisjärjestöt. Parhaiten organisaationsa rakentamisessa ovat onnistuneet entiset kommunistit, joiden uskotaan menestyvän hyvin myös tulevissa vaaleissa. Heidän mahdollisen voittonsa ei kuitenkaan uskota merkitsevän vanhan sosialistisen järjestelmän paluuta. Pikemmin kysessä on poliittisen kentän normalisoituminen siirtyminen kohti eurooppalaista käytäntöä, johon kuuluu suhteellisen vahvan vasemmistolaisen vaihtoehdon olemassaolo. Samalla kun entisten kommunnistien asema on vahvistunut, vuoden 1993 valeissa erittäin hyvin menestyneen Vladimir Zirinovskin leberaalisdemokraattinen puolue on menettänyt asemiaan eikä siitä sittenkaan ole muodostunut kansallismielisen opposition johtavaa voimaa. Taloudellisen ja poliittisen tilanteen vakiintuessa Zirinovskin kannatuksen uskotaan kaventuvan entisestään.

Jeltsiniä vuoden 1991 jälkeen tukeneet ns. uudistumiseliset puolueet ovat pahasti hajallaan. Monet niistä ovat menettäneet uskonsa presidenttiin, joka on pyrkinyt tasapainoilemaan tukijoittensa ja opposition välissä. Merkittävimpänä ryhmänä nykyisin pidetään pääministeri Viktor Tsernomyrdinin perustamaa Kotimme on Venäjä-puoluetta. Se on toistaiseksi ollut lojaali istuvalle presidentille. Mikäli Jeltsinin kansansuosio säilyy alhaisena, on kuitenkin mahdollista, että liike joutuu arvioimaan uudelleen tavoitteensa 1996 presidentinvaalien suhteen. Toinen merkittävä uudistusmielinen puolue on ns. jabloko-ryhmä, jonka johtajalla Grigori Javlinskilla näyttää olevan suhteellisen vakaa kannatus. Jeltsinin kampanjaorganisaatioksi aikanaan perustettu Jegor Gaidarin johtama Venäjän valinta-puolue on sen sijaan menettänyt asemiaan.

Tsetsenian sodan vaikutukset Venäjän kehitykseen eivät ole olleet niin dramaattiset kuin mitä sodan puhjetessa joulukuussa 1994 oletettiin. Asevoimien toimintaa kohdistunut kritiikki on vaimentunut, ja päävastuu sodasta on langetettu maan poliittiselle johdolle, jonka on katsottu toimineen hätäisesti ja jättäneen asevoimat ilman riittäviä resursseja. Sodan oikeutetusta sinänsä ei ole asetettu kyseenalaiseksi, mutta tapaa jolla se on toteutettiin on pidetty tehottomana. Tsetsenian sota on ollut yksi esimerkki niistä vaikeuksista, joita Venäjällä on ollut valtapiiriinsä kuuluvien ei-venäläisten alueiden kanssa.
Suomen kannalta erityisen ajankohtaisia ovat olleet kansainväliset ponnistelut löytää ratakisu vuonna 1988 käynnistyneeseen armenialaisten ja azerien väliseen sotilaalliseen kiistaan Azerbaidzanin alueella sijaitsevassa armenialaisenemmistöisessä Vuoristo-Karabahissa. Huhtikuusta 1995 lähtien Suomi on toiminut toisena puheenjohtajanavaltiona ns. Misnkin ryhmässä, joka etsii kiistaan poliittista ratkaisua.

Venäjän suhteita länteen on syksystä 1994 lähtien hallinnut keskustelu NATO:n laajentumisesta eräisiin keskeisiin Itä-Euroopan maihin. Erityisesti halunsa NATO-jäsenyyteen ovat ilmaisseet ns. Visegrad-maat (Puola, Unkari, Tsekki ja Slovakia) sekä maltian maat. Ne kaikki kokevat Venäjän niin suureksi uhkaksi turvallisuudelleen, että haluavat saada itselleen NATO:n antamat turvallisuustakuut.

Lähdeaineisto MMM 1996 Jyrki Iivosen kirjoitus

Ei kommentteja: