Suomen puolustuvoimien länsiopetus sai lentävän lähdön, kun Esko Ahon porvarihallitus päätti vuonna 1992 tilata 64 amerikkalaista superhävittäjää F/A Hornet-konetta ilmavoimille. Hanketta kutsuttiin aiheellisesti ”vuosisadan asekaupaksi ”. Sen hinnaksi uodostui loppujen lopuksi ennnätysmäiset 18 miljardia Suomen markkaa. ”Suomi nostettiin länsimaiden joukkoon vasta, kun Suomi oli tehnyt torjuntahävittäjä-Horneteista hankintasopimuksen vuonna 1992”, totesi Suomen Lontoon sotilasasiamiehen avustaja Stefan Backlund toukokuussa 1996. Backundin mukaan Suomea pidettiin vielä Neuvostoliiton romahduksenkin jälkeen Varsovan liiton maiden etupiiriin kuuluvana maana, jolle monetkaan länsimaiden ovat eivät avautuneet Lontoossa. ”Meihin ei luotettu”.
Eduskunta ei ollut yksimielinen torjuntahävittäjien hakinnasta. Päätös tilausvaltuuksista oli hyväksytty tammikuussa 1992 kiivaan keskustelun jälkeen hallituspuolueiden äänin 99-68. Demarien kansanedustajista mm. Paavo Lipponen ja Ulpu Iivari äänestivät tyhjää. Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja vastaan. Venäjän presidentti Boris Jeltsin jäi heinäkuussa 1992 pidetyn Etykin huippukokouksen jälkeen parikis päiväksi Suomeen. Jeltsin ja presidentti Koivisto keskustelivat konehankinnasta junamatkalla Helsingistä Turkuun. Kun Koivisto alkoi puhua Hornet-päätöksestä, nappasi Jeltsin aloitteen käsiinsä ja sanoi Suomen hävittäjäkaupan huoestuttavan Venäjää ja epäili amerikkalaisten painostaneen Suomea. Koivisto totesi tilaussopimuksen jo allerkirjoitetuksi. ”Tietysti amerikkalaiset johonkin mittaan meitä painostivat, mutta niin tekivät ranskalaiset ja aivan erityisesti ruotsalaiset.”
Vieraillessaan Hornet-päätöksen jälkeen Yhdysvalloissa, puolustusministeri Rehn puhui myös Washightonin kuuluisalla lehdistöklubilla. Hänen mielestään tärkeä asia kaupassa oli myös sen signaaliarvo. ”Sanoin suoraan hävittäjähankinnan olleen Suomelle tärkeä päätös myös poliittisesti.” Rehnin mukaan kauppa merkitsi ”lopullista irtautumista idän taloudellisesta ja poliittisesta talutusnuorsta, mikä oli asehankinnassa merkinnyt aseiden ostamista tasapuolisesti molemmista leireistä”. ”Luultavasti me kaikki kauppaa valmistelevat tunsimme irtioton merkityksen sydämissämme, vaikkei kukaan tietenkäään lausunut sitä edes itsekseen ääneen.” Rehnin mukaan Hornetit olivat myös Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden kannalta hyvä ratkaisu. ”hornetien ansiosta me voimme toimia yhteistyössä Naton järjestelmien kanssa.”
Pääministeri Aho ehdotti toukokuussa 1992 Yhdysvaltain matkallaan ”ystävän alennusta” koskevan pyynnön varapresidentt Richard Cheyheylle, joka 1990-luvun alussa oli maan puoustusministeri. Hän suhtautui periaatteessa myönteisesti alennuksen myöntämiseen. Vuosisadan asekauppa, Hornetien hankinta, markkinoitiin mm. eduskunnalle vastakaupoilla kuorrutettuna. Kauppa- ja teollisuusministeri Antti Kalliomäki lähetti 26.3.1996 eduskuntaryhmien puheenjohtajille tiedoksi ministeriössä valmistuneen muistion kompensaatojärjestelmästä ja Hornet-hävittäjähankinnan vastakauppojen toteutumisesta vuoden 1995 loppuun mennessä. Muistiossa tunnustettiin avoimesti, että ”hyväksyttyihin vientikauppoihin sisältynee myös sellaisia kauppoja, jotka olisivat muutenkin syntyneet.”
Valtiontalouden tarkastusvirasto teki vuonna 1999 parisataasivuisen selvityksen vastakaupoista. Sen mukaan vastakaupoilla saavutettiin hyvin vähän niille asetetuista optimisista vaatimuksista. Tarkastuskertomuksen mukaan eräät oimet ovat olleet jopa Suomen etujen vastaisia. Ryöpytyksen kohteeksi joutuivat erityisesti Uudenkaupungin autoteollisuuteen liittyneet vastakaupat. Hornet-kaupat eivät myöskään luoneet merittävästi uusia kauppoja. Vastakauppoihin arveltiin kirjatun lukuisasti kauppoja, jotka olivat yrityksen normaalia kauppaa, olivat syntyneet jo ennen Hornet-päätöstä, tai olisivat joka tapauksessa syntyneet ilman vastakauppakytkentää.
Puolustusministeriö arvioi hankkeen lopulliseksi hinnaksi viimeisen koneen luovutuksen yhteydessä noin 18 miljardia markkaa. Alkuperäinen hinta oli 13,92 miljardia markkaa. Kirjassaan ”Aavelasku” toimittajat Heikki Hiilamo ja Simo Sipola arvioivat muutama vuosi sitten, että 30 vuoden käyttöajalla Hornetien hinnaksi tlee 37 miljardia markkaa. Uuden amerikkalaisen torjuntahävittäjän myötä Suomessa alettiin yhä avoimmemmin puhua myös siitä, että ne on hankittu nimenomaan Venäjää vastaan.
Hävittäjähankinnan miellekkyyden vahvasti kyseenalaistanut kenraaliluutnanti Veikko Vesterinen on todennut, etteivät Suomelle hanitut koneet vastaan varustukseltaan amerikkalaisten Persianlahden sodassa käyttämiä. Ilmavoimat joutuu tyytymään riistuttuihin malleihin, joista puuttuvat mm. välineet toimia maassa olevia maaleja vastaan. ”Väitteet koneiden kyvystä tukea maavoimien toimintaa onkin tulkittava moraalisiksi.”
Puolustusministeri Jan-Erik Enestamin mukaan ilmavoimien torjuntahävittäjiä ei lähetetä joukkojen mukana kansainvälisiin kriisinhallintatehtäviin. Kuitenkin muutama viikko Enestamin puheiden jälkeen Lipposen hallitus antoi ilmavoimille luvan osallistua Naton rauhankumppanuusyhteistyöhön. Suomi lähetti ensi kertaa myös suomalasia Hornet-hävittäjiä Ruotsissa vuoden 2000 syksyllä järjestettyyn harjoitukseen. Huvittavalta tuntui hallituksen linjaus, jonka mukaan Suomi ei kuitenkaan läehtä Hornet-koneita kriisinhallintaoperaatioihin. Yhteistyä rajoittuu vain koulutus- ja harjoitustoimintaan. Miksi sitten harjoitellaan, jos ei ole tarkoituskaan osallistua yhteisiin operaatioihin?
Kun Suomen kanta muuttui 180 astetta, alkoi nopeasti toinen 1990-luvulle tyypillinen operaatio ulko- ja turvallisuuspoliittisessa pelissä: jälkiselittely ja tehdyn ratkaisun julkinen vähättely. Huolimatta pääministerin ja muun ulkopoliittisen johdon julkisista vakuutteluista, ettei PfP-yhteistyöllä Naton kanssa haettaisi uusia puolustusratkaisuaj, sotilas- ja puolustuhallinnossa nähtiin nopeasti rauhankumppanuustoiminnan maanpuolustuksellinen merkitys. Suomi sai myös poliittiset turvatakeet. Puolustusvoiman komentaja Gustav Hägglund sanoi: ”Suomi on kaikilta olennaisilta osiltaan valmis Naton jäseneksi.”
Suomen turvallisuuspoliittinen sopeutus Natoon näkyy myös hallitusohjelmatasolla. Vielä vuonna 1997 hyväksymässään selonteossa Lipposen hallitus linajsi Suomen turvallisuuspoliittisen määritelmän seuraavasti: sotilaallinen liittoutumattomuus ja itsenäinen puolustus. Sama oli kirjattu Lipposen ensimmäisen hallituksen ohjelmaan. Hämmennys olikin melkoinen, kun toista hallitustaan kokoava Lipponen toi huhtikuussa 1999 Säätytalon hallitusneuvotteluihin uudella tavalla muotoillun määritelmän Suomen turvallisuuspoliittisesta linjasta. Lipponen iski neuvottelupöytään ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta paperin, jonka mukaan Suomen turvallisuuspoliittinen linja onkin: sotilaallinen liittouttumattomuus ja uskottava puolustuskyky.
Lähdeaineisto Pekka Ervasti – Jaakko Laakso Karhun naapurista Naton kainaloon ISBN 9510-25559-9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti