lauantai 11. helmikuuta 2012

Paavo Lipposen sateenkaarihallitus


















Lipposen I hallitus oli Suomen tasavallan 66. hallitus. Hallitus oli pohjaltaan sateenkaarihallitus, ja sen muodostivat SDP, Kokoomus, RKP, Vasemmistoliitto sekä Vihreä liitto. 1995 eduskuntavaalien tuloksen perusteella muodostettu hallitus toimi 13. huhtikuuta 1995 – 15. huhtikuuta 1999. Hallitus toimi 1 464 päivää, mikä on hallituksen vaalikauteen sidottu enimmäistoimiaika; kuitenkin se oli pidempään kuin mikään aikaisempi hallitus. Ahon porvarihallitus 1991-95 leikkasi menoja, Paavo Lipposen "sateenkaarihallitus" (Sdp, Kok, Vas, Vihr, Rkp) 1995-99 leikkasi vielä parikymmentä miljardia lisää.

Suurimman vaalitappion kärsinyt Suomen keskusta ehdotti heti vaalien jälkeen ns. kolmen suuren eli SDP:n, Keskustan ja Kokoomuksen yhteishallitusta, jonka SDP torjui. SDP:lle ja Vasemmistoliitolle oli hyvin vaikea hyväksyä valtionvarainministeri Iiro Viinasen jatkavan virassaan. Toinen vaikea kysymys on maa- ja metsätalousministerin valinta. Hallitusneuvotteluissa asiantuntijana kuultu tohtori Kalevi Hemilä sai yllättäen kutsun hallitukseen. Sitoutumaton Hemilä kelpasi kaikille puolueille. Naiset valtasivat ipposen hallituksessa uusia paikkoja. Ulkoministeri Tarja Halonen, työministeri Liisa Jaakonsaari ja liikenneministeri Tuula Linnainmaa pääsivät ministeriposteille, joihin naisia ei ole ennen valittu. Kaikkiaan hallitukseen tuli seitsemän naista ja yhdeksän miestä.

SAK:n vasemmistoliittolaisilla ay-johtajilla oli ratkaiseva rooli, kun puolue lähti mukaan Paavo Lipposen sateenkaarihallitukseen vuoden 1995 vaalien jälkeen. Ay-porukka lupasi demarijohdolle taata vasemmistoliiton yhteistyökyvyn. Lupaus oli kova, sillä kyse oli mm. sitoutumisesta 20 miljardin markan säästöohjelmaan. Lisäksi oli hyvin tiedossa ay-väen ja puoluejohdon välien karheus. Oman pulmansa tuottivat taistolaistaustaiset kansanedustajat. Heidän yhteistyökyvystään ja sitoutumisestaan hallitustavoitteisiin ei kukaan voinut taata mitään.

Esko Ahon ay-vastaiseen porvarihallitukseen suivaantunut SAK:lainen ay-liike lähti vaaleihin isolla satsauksella, jossa poliittisia ryhmärahoja ei säästelty. Vasemmistoliittolaiset perkasivat ammattiliitoista vaaleihin miljoonapotin. Suurimmat summat tulivat vasemmistojohtoisesta Rakennusliitosta ja Metalliliitosta. Rahat käytettiin ay-taustaisten ehdokkaiden vaalityöhön, ja heitä tulikin valituksi eduskuntaan. SAK:n vasemmistoporukalla oli sormensa monessa muussakin asiassa, kuten EU- ja Emu-ratkaisuissa, joissa ay-liike asettui yhdessä työnantajien kanssa kannattamaan liittymistä. Vasemmistoliitto oli puolueena EU:ta vastaan.

Myös työnantajien kommunisminpelko hellitti otettaan ja lakkasi lopulta kokonaan Neuvostoliiton kaaduttua. Uuden yhteistyön keskeisiä airueita olivat Pekka Ahmavaara ja Lauri Ihalainen, jotka SAK:n sihteereinä toimiessaan sovittelivat monet erimielisyydet poliittisten ryhmien välillä. Miehiä kutsuttiin "voimakaksikoksi", joka huudettiin hätiin, kun sukset ryhmien välillä menivät ristiin.
Viimeistään talvella 1995 selvisi, että vientiin perustuva kasvu ei työllistä riittävästi, joten valtion talousvaikeudet tulevat jatkumaan. Myös korkotaso pysyi melko korkeana. Kansalaisten uskallus kuluttamiseen pysyi vaimeana. Verotulot kuluivat laman seurausten maksamiseen ja säästöt kohdistuivat sosiaalietuihin.

Ei ammattiyhdistysliikkeen asema kuitenkaan helpoksi tullut, vaikka hallitus vaihtui. Vaalikaudella päätettiin näet toteuttaa vielä 20 miljardin markan säästöt, mitkä sittemmin toteutuivat turhia dramatisoimatta. Työeläkemuutoksista (kuten taitetusta indeksistä) sovittiin jo toukokuussa 1995 keskimääräisen eliniän noustua noin 15 vuotta verrattuna työeläkelain syntyaikoihin. Työeläke, joka vuonna 1995 (juuri ennen taitetun indeksin käyttöön ottoa) oli 60 prosenttia eläkkeensaajan silloisesta palkasta, oli vuonna 2010 enää 47 prosenttia vastaavasta vuoden 2010 palkkatasosta. Taitetun indeksin johdosta eläke jatkaa laskuaan yhden prosentin vuosivauhdilla palkkatasoon verrattuna. Keskimääräinen työeläke on tällä hetkellä (2011) noin 1400 euroa kuukaudessa. Alle 1200 euron eläkettä saa runsaat 700000 suomalaista.

Sopimukseen kaksi ja puolivuotisesta työmarkkinaratkaisusta vuosille 1996-97 päästiin jo syyskuun lopussa 1995 ratkaisun muodostuessa poikkeuksellisen kattavaksi. Tavoitteena oli työttömyyden vähentäminen talouskasvua vauhdittamalla, inflaatiota hillitsemällä, valtion velkaa vähentämällä ja korkotasoa alentamalla. Talouden vakaa korjausliike voitiin näin saada aikaan kolmikantaisesti sopien ja ilman turhaa rähinöintiä valtasuhteista.

Arja Alho tarjoaa kirjassaan suomalaisen uusliberalismikehityksen alkuhetkeksi helmikuuta 1996. Vallassa ollut poliittista kenttää kokoomuksesta vasemmistoliittoon edustanut sateenkaarihallitus päätti silloin uusista leikkauksista hallitusohjelmassa sovitun 20 miljardin markan lisäksi. Päätöstä perusteltiin Euroopan unionin talous- ja rahaliiton (EMU) lähentymiskriteerien täyttämisellä ensimmäisten joukossa.
Silloinen veroministeri Arja Alho näkee päätöksen valtiovarainministeriön virkamieskvartetille - Raimo Sailas, Johnny Åkerholm, Erkki Virtanen ja Martti Hetemäki - siunaantuneena tilaisuutena ujuttaa markkinaohjautuvaa uusliberalismia julkisen ohjauksen sijaan suomalaiseen yhteiskuntapolitiikkaan tilanteessa, jossa ministerinvaihdos valtiovarainministeriössä Iiro Viinasesta Sauli Niinistöön oli juuri tapahtunut. Kuntien valtionosuuksia - eli julkisia palveluja - päätettiin leikata miljardilla, supistaa muita menoja 700 miljoonalla ja valtiolle päätettiin kerätä lisätuloja muun muassa myymällä valtion omaisuutta. Pääministeri Paavo Lipponen ja valtionvarainministeri Sauli Niinistö asettuivat Raimo Sailaksen suulla esiintyneiden virkamiesten tueksi asiasta päätettäessä.

Sektoriministeriöille ja hallituspuolueiden eduskuntaryhmille ei annettu tilaisuutta ottaa kantaa lisäleikkauksiin. Arja Alho olisi halunnut elvyttää taloutta dynaamisesti ohjaamalla rahoitusta suomalaisten innovaatioiden edistämiseen esimerkiksi ympäristöteknologian alalla ja lisäämällä yliopistojen perusrahoitusta leikkauslistojen sijaan. Kun Alho esitti näitä ajatuksiaan julkisesti päivää ennen ratkaisevaa helmikuun leikkauspäätöspäivää, ilmoitti pääministeri Lipponen hänelle SDP:n ministeriryhmän kokouksessa, että "talouspolitiikan linjasta puhuminen on puhetta profeetan parrasta ja sitä hän ei salli!". Alhon mukaan Lipponen jyräsi leikkaukset läpi tuossa kokouksessa, vaikka ministerit Tarja Halonen ja Antti Kalliomäki tukivat Alhon näkemyksiä. Kunta- ja hallintoministeri Jouni Backman taipui kuitenkin Lipposen tahtoon.

Alhon paikoin rankastikin kritisoiman uusliberalismin perusominaisuuksiin kuuluvat muun muassa julkisen sektorin minimoiminen, valtionyhtiöiden ja julkisen sektorin yksityistäminen, pääoman globaalin liikkumisen esteiden poistaminen sekä EMU-mallinen tiukka inflaationvastainen finanssi- ja rahapolitiikka myös taloudellisen laskusuhdanteen aikana työllisyyttä ja kulutuskysyntää edistävän keynesiläistyyppisen suhdannepolitiikan sijaan. Näin ollen on perusteltua arvioida, että hyvinvointivaltiollisesta talouden poliittista ohjausta korostaneesta perinteisestä sosialidemokraattisesta ajattelusta siirryttiin Suomessa helmikuussa 1996 päivänä pari piirua uusliberalismin suuntaan.

Lipposen ensimmäinen hallitus
http://www.valtioneuvosto.fi/tietoa-valtioneuvostosta/hallitukset/vuodesta-1917/tulokset/fi.jsp?report_id=M1&multivalue.selectedCriterion.hallitus_id=66

Lipposen sateenkaarihallituksen ohjelma
http://www.valtioneuvosto.fi/tietoa-valtioneuvostosta/hallitukset/hallitusohjelmat/vanhat/lipponen/Hallitusohjelma_-_Lipponen112834.jsp

Paavo Lipponen Ylen arkisto
http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/fraasi/lipponen

Lähdeaineisto: MMM 1996, Vuosikirja 1996, Raimo Kantolan kirjoitus, Sami Outisen kirjoitus, Arja Alho: Kovan tuulen varoitus

Ei kommentteja: