tiistai 22. marraskuuta 2011

Pankkitukeen liittyviä moraalikysymyksiä




















Pankkikriisiin ja pankkitukeen liittyy moralisia kysymyksiä sekä oikeuden ja moraalin että yritystoiminnan ja moraalin keskinäisessä suhteessa. Myös politiikan ja moraalin keskinäistä suhdetta koskevia kysymyksenasetteluja voidaan esittää. Tässä yhteydessä moraalilla ymmärretään ennen kaikkea oikean ja väärän menettelyn ja toiminnan välistä suhdetta. Eettisillä ongelmilla ymmärretään vastaavasti hyvän ja pahan ongelmaan.

Pankkikriisin syiden selvittäminen on välttämätöntä samalla kuin on tunnustettava, ettei suurelta osin virheiden tehneitä voida saattaa konkreettiseen vastuuseen. Vastuu on monelta osin kolletiivista ja poliittistakin. Pankkikriisin ei voida osoittaa myöskään sellaista yksittäistä syytä, jonka perusteella vastuuseen saattaminen olisi mahdollista.

Pankkikriisin syitä on useita. Tavallisesti niihin luetaan talous- ja rahapoltiikan virheet, pankkien toiminnassa tehdyt virheet ja valvonnalliset puutteet. Talouspolitiikan virheistä vastuulliset ovat sekä virkamiehiä että poliitikkoja; viimeksi mainittujen vastuuseen saattaminen tavanomainen tie on vaalit. Jotta talouspotiikan virheet voisivat tulla esille, pitäisi kansalaisten tietää riittävästi pankkikriisin syistä. Näin ei välttämättä ole, joten tämän vastuun toteutuminen jää avoimeksi ja heikoksi. Kansanedustajat eivät vastaa käytännössä myöskään lainsäädännön puutteista johtuvista virheistä vaalikautta pitempään.

Myöskään viranomaisten ja virkamiesten valvonnallisia virheitä ei ole riittävästi pohdittu tai tutkittu; siihen ei näytä olevan riittävästi poliittista painetta. Eräät säästökassojen valvontaa liittyvät laiminlyönnit ovat kuitenkin oikeuskanslerin ja keskusrikospoliisin tutkittavana. Sikäli valvonnan puutteista ja virheista on otettu opiksi, että rahoitustarkastusta koskeva lainsäädäntö on uudistettu 1993 ja rahoitustarakkstuksen pankkeja ja luottolaitoksia koskeva ohjeisto on ajanmukaistettu vuoden 1994 alussa. Rahoitustarakstuksen toimivaltuuksia on lisäätty, mutta sen resurssit ovat edelleen jossain määrin riittämättömät, vaikka eduskunta on todennut ponnellaan tämän epäkohdan jo 1989.

Pankeissa johdon vastuuseen saattaminen on johtunut kahdesta eri lähtökohdasta. Pankkien virheitä tehnyt johto oli voitava poliittisen uskottavuuden ja pankkitukivarojan myöntämisen legitimiteetin vuoksi saattaa vastuuseen. Tämä prosessi on käynnissä, ja sillä on siis selvästi julkisen intressin vaatima peruste. Nähtäväksi jää, mitä näistä prosesseista loppujen lopuksi jää jäljelle.

Toinen peruste oikeudenkäynneille on ollut tietenkin pankkilainsäädännön selvät rikkomiset. Pankkien sisäisten vakuusohjeiden mukaan lainoja ja takauksia voidaan antaa vain vakuutta vastaan; erittyyppisille vakuuksille on laskentaperusteet. Aiemmin osuus- ja säästöpankeilla oli laissa vaatimus luototuksesta turvaavaa vakuutta vastaan (aiempi säästöpankkilaki 541/69,48 §); nykyisissä pankkilaiessa ei ole tällaista vaatimusta, joka osaltaan saattoi vaikuttaa pankkikriisin syvyyteen. Kun lainsäädännössä poiketaan tästä tai muusta rikollisesta syyst, syntyy vastuu. Nämä on yksityisoikeudellisia kysymyksiä ja niissä syyteharkinta ja tuomioistuinten harkinta on sen mukainen. Lainmukaisesta menettelystä poikkeaminen ja siitä rankaiseminen vahingonkorvaukseen tuomitseminen yksittäistapauksessa ovat kuitenkin mekanismi, jolla koko pankkituen myöntämistä julkisista varoista kompensoidaan kansalaisile ja polittisille päättäjille.

Demokratian tila ja yhteiskunnan avoimmuus edellyttävät avointa ja julkista keskustelu pankkikriisin syistä ja pankkituen kohdentumisesta. Ensin mainitun osalta on todettava, että avoimmuus ja julkisu ovat eduskunnassa ja omaisuudenhoitoyhtiössä toteutuneet suhteellisen tyydyttävästi. Valtion vakuusrahaston toimintaan on liittynyt tietovuotoja, joka osoittaa, että sen toiminnassa on taipumusta salailuun ilman, että kyse on salassapitoperusteisesta asiasta. Tämä on ilmennyt kansanedustajista koostuvan hallintoneuvoston ja muun johdon keskinäisiä suhteita ja tulkintaerimielisyyksiä koskevissa asioissa.

Pankkituki on realiteetti ja sen möntäminen pankkien maksuvalmiuden lläpitämiseen ja vakavaraisuuden vakauttamiseen on selvää. Siinä mielessä moraalisilla pohdinnoilla on rajoitettu vaikutus. Syytä on kuitenkin pohtia tulevaisuuden varalta sitä, kuinka pitkälle julkisen vastuu pankkien toiminnasta ja talletuksista voi mennä. Tämä keskustelu on käymättä.

Pankkituen livertainen, moraalinen ongelma on se, että sillä palkitaan huono ja virheellinen toiminta ja vieläpä julkisin varoin. Tämä kysymys on myös vahvasti eettinen kysymys. Onko yhteiskunnassa ja eritisesti kansantaloudellisessa toiminnassa hyväksyttävää, että tehdyt virheet palkitaan. Tavallaan SSP:n myynnin vuoksi ja SKOP:n aseman alasajon vuoksi näin ei käynt, kun säästöpankeissa toimineista osa menetti työpaikkansa ja osaa vastaan on käynnissä lopullisen vastuun osoittavia oikeudenkäyntejä. Toisaalta virheiden tehneistä säästöpankkijohtajista huomattava osa palkittiin omaisuudenhoitoyhtiöön tai sen toimeksiantoja suorittamaan yrityksissä, jotka ovat omaisuudenhoitoyhtiön hallitsemia kriisiyhtöitä. Joitakin heistä on myös valtion vakuusrahaston palveluksessa.

Kun selvisi. Että pankkituella voidaan korvata pankkien tappioita, eräissä yksittäisissä pankeissa on varsin nopeaan tahtiin realisoitu luottotappioita ja tehty arvonalennuksia pankin aiemmasta kätännöstä poikkeavalla tavalla. Pankin ongelmat on viety pankkituella ratkaisuun. Valtion vakuusrahasto ja rahoitustarkastus ovat tiettävästi kiinnittäneet joissakin tapauksissa huomiota tähän puoleen.

Lähdeaineisto: Pertti Eilavaara Pankkituen hallinto ISBN 951-96769-2-9 (1994)

Ei kommentteja: