Valtioneuvoston kanslia oli asettanut vuoden 1992 alussa pankkityöryhmän pohtimaan pankkien tilaa Suomen Pankin Sirkka Hämäläisen johdolla. Veronmaksajien eli valtion etua edustivat valtiosihteeri Eino Keinänen ja ylijjohtaja Jorma Aranko. Pankkien eruja ajoivat Ahti Hirvonen, KOP:n Pertti Voutilainen, Postipankin Seppo Lindblom, OKO:n Pauli Komi ja Säästöpankkiliiton Kalevi Kauniskangas. Ryhmän ehdotukset paperille saattoivat sihteerit Vesa Vihriälä Suomen Pankista ja osastopäällikkö Erkki Kontkanen.
Pankkien tukioperaatioita oli ratkomassa porukka, jossa pankinjohtajat äänin 5-3 olivat ratkomassa itse aiheuttamiaan ongelmia. Työryhmän tehtävn' oli löytää työkalut ”pankkitoiminnan edellytysten turvaamiseksi ja parantamiseksi Suomessa”. Suomalaisen talouspolitiikan päätöksnteolle on iät ja ajat ollut tyypillistä se, että asianosaiset itse tai etujärjestöjensä kautta ovat ratkomassa itseään koskevia ongelmia ja luomassa lakeja, jotka ajavat asianomistajien etuja. Niin oli tässäkin tapauksessa. Tällaisessa järjestelmässä veronmaksajien ääni ei kuulu kenellekään. Keiden etuaj valtion virkamiehet ajoivat?
Suomalaiseen päätöksentekoon kuuluu saumattomasti eliitin konsensus, tässäkin työryhmässä Suomen Pankin Sirkka Hämäläinen tuki pankkeja ja valvoja Jorma Arankokin on taustaltaan liikepankkimies. Työryhmä sai paperille tietyisti kauniilt sointuvia säkeitä: pankit suhtautuvat ymmärtäväisesti vaikeuksiin joutuneisiin asiakkaisiinsa ja heille jopa annettaisiin lisäluottoa ahdingossa. Työryhmä päätti myös ehdottaa valtion vakuusrahaston perustamista ”tarpeellisena varotoimena”. Koko tukeen tulisi liittää myös tiukat ehdot.
Työryhmä työskenteli ja kirjoitti ehdotuksiaan salaa ja hiljaisuudessa, joitakin ehdotuksia kuitenkin vuodatettiin sopiville julkisen sanan edustajille. Pankkikriisin hoitamisen käsikirjaan alkoin kuulua salailua ja peittelyä. Jokainen maan talouspoliittiseen eliittiin kuuluva tajusi, ettei pankkikriisiä voitu hoitaa julkisesti, päinvastoin kuin kansalle vakuutettiin. Valtaapitävien omat edut ylittivät taas kansan edun.
Työryhmä sai raporttinsa valmiiksi maaliskuun puolessavälissä. Pankkimiesten ehdotus kahdeksan miljarfin tuesta ilmoitettiin maaliskuun 18. päivänä 1992, samana mustana päivänä jätettiin myös Suomen EU-hakemus. Sirkka Hämäläinen kertoi julkisuudessa valtavan tukisumman tulevan hatusta eikä se perustunut mihinkään. Tuki oli kuitenkin tarkkaan harkittu: se perustui pankkien vuoden 1991 tappioihin. Kun valtioneuvoston tukipäätös oli julkaistu, alkoivat pankkiosakkeiden kurssit nousta Helsingin pörssissä. Pankkien omistajat tekivät kurssinousuilla parin miljardin ylimääräisen potin muutamassa kuukaudessa. Se oli lahjoitus Suomen valtiolta.
Illansuussa samana päivänä Säätytalolle asteli arvovaltainen seurue esittämään pankkituki-näytelmää. Pääroolissa oli Kannuksen Kenedyksi kehuttu pääministeri Esko Aho, adjutantteinaan Iiro Viinanen, Suomen Pankin pääjohtaja Sirkka Hämäläinen ja valtiosihteeri Eino Keinänen valtionvarainministeriöstä. Syytettyjen aitiossa istuivat näytelmän roevot – pankkien pääjohtajat. Lavastus oli korkeatasoinen, paikalla olevasta mediasta ja televisiokatsojista näytti tilat. Että konkurssiin ajetun pankkijärjestelmän vastuulliset tuomittaisiin. Kaikki oli kuitenkin harhaa ja tarkkaan mietettiyä sumutusta.
Kokematon pääministeri todisti aluksi pankkien tietysti olevan itse vastuussa kannattavuudestaan. Pankkien suurtappioiden takana olivat holtiton lutonanto puutteellisin vakuuksin, valuuttalainat, tolkuton taistelu markkinaosuuksista, kasinopeli ja yleinen rahan haaskaus tuottamttomiin investointeihin. Aho esitti edelleen, että jatkossa pankkien on kyettävä luotottamaan terveitä yrityksiä ja kotitalouksia. Ajautuminen luottolamaan olisi tuhoisaa, se merkitsisi työttömyyden kasvua, velkataakan lisääntymistä ja konkursseja, pääministeri saarnasi. Pankkeja oli pakko tukea, se oli koko yhteiskunnan ja erityisesti velallisten edun mukaista. Pääministeri Esko Aho joko puhui muunneltua totuutta tai siteen hän ei ymmästänyt pankkien tilastta tuon taivaallista.
Pankit saivat valtion pääomatukea kahdeksan miljardia markkaa valtion lisämenoarviosta. Käytännössä miljardit olivat korotonta lainaa, kun pankki on velvollinen maksaa vuotuisen tuoton pääomalle vain jakokelpoisista voittovaroistaan. Suomlaiset veronmaksajat eli Suomen valtio otti korkealla korolla lainaa itselleen ja lainasi sen edelleen korottomasti konkurssin kynnyksellä heiluville pankeille.
Pankkitukea hallinnoimaan perustettiin myös Valtion vakuusrahasto. Sen johtokuntaan perustettiin kolmen koplaksi kastettu jaosto, johon kuului kolme virkamiestä: Jorma Aranko pankkitarakstusvirastosta, Esko Ollila Suomen Pankista ja Pekka Laajanen valtionvarainministeriöstä. Koplan tehtävänä oli käytännössä jakaa valtion rahat pankeille. Eniten pääomatukea saivat liikepankit SYP ja KOP, noin 1,7 mijardia markkaa. Esimerkikksi SYP.n luottotappioita kertyi vuonna 1992 3 miljardia markkaa ja järjestämättömiä luottoja pankilla oli yli 8 miljardia markan edestä.
Pankkituen saamisen ehdoissa oli myös pienellä kirjoitettu, että valtiolla oli oikeus vaatia sijoituksensa muuttamsita pankin osakkeiksi, jos saajpankki ei pysty maksamaan pääomalle tuottoa. Tätä ehtoa Ahon oikeistohallitus ei koskaan pannut käytäntön, vaikka sillä olisi ollut muutaman vuosi myöhemmin mahdollisuus merkitä KOP:n osakkeita pankin samaan pääomatuen hinnalla. Kaiken kaikkiaan pankit saivat valtion rahaa taseisiinsa mahdollisimman edullisesti. Kokonaisuudessaan pankkituen jakaminen tapahtui alusta alkaen suurpankkien määräysvallassa. Miksi Ahon porvarihallitus tähän suostui, varsinkin kun osuus- ja säästöpankit ovat olleet perinteisesti lähellä keskustapuouetta? Päättäjien myöhempi henkilöhistoria kertoo tarkkaavaiselle kansalaiselle jotakin.
Pankkikriisi
http://pankkikriisi.blogspot.com/
Lähdeaineisto: Seppo Konttinen Salainen pankkituki ISBN 978-951-31-4251-3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti