sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Vallankaappaus Moskovassa



















Elokuun 19. päivänä 1991 käynnistyi Moskovassa vallankaappausyritys, joka johti Neuvostoliiton nopeaan hajoamiseen. Kuulin asiasta varhain aamulla radiotoimittajalta, joka soitti minulle pyytääkseen kemmenttiani. Aluksi ulkovallat suhtautuivat vallankaappausyritykseen varovaisesti. Yleisesti uskottiin, että kaappaus onnistuisi ja uudet vallanpitäjät otettiin realiteettina. Suomen hallitus antoi lausunnon, jossa toivottiin mahdollisimman pian paluuta ”normaaleihin oloihin”.
Monet arvostelivat lausunnon sanamuotoa liian lieväksi. Suomen aikaisempaan politiikkaan nähden se oli kuitenkin varsin selväsanainen. Kainuun Sanomien päätoimittaja Keijo Korhonen katsoi, ettei Suomen olisi tullut esittää minkäänlaista kritiikkiä vallankaappaushanketta kohtaan.
Seuraavana päivänä järjestettiin pohjoismainen ulkoministerikokous. Sen julkilausumassa uudet vallanpitäjät tuomittiin ihmisoikeuksien ja perusvapauksien laiminlyönnistä. Tanskan ulkoministeri Uffe elleman-Jensen arvosteli Suomea siitä, ettei kokouksessa voitu sopia vieläk voimakkaamasta sanamuodosta.

Juuri noina aikointa kansainvälisen yhteisön suhtautumisessa Neuvostoliiton tapahtumiin oli tapahtumassa selvä käänne. Läntisten tiedustelupalvelujen kautta saatiin tietoja, joiden mukaan kaappausyritys olisikin epäonnistumassa. Muuttunut tilannearvio aiheutti sen että tiistaina 20.8. monet hallitukset alkoivat antaa tiukkasanaisempia lausuntoja kaappaushanketta vastaan. Pohjoismainen ulkoministerikokoue käynnityi myöhästyneen sen vuoksi, että Tanskan ulkoministeri tuli sinne suoraan Euroopan Yhteisän ministerikokouksesta, jossa EY otti Neuvostoliiton taahtumiin tiukasti kantaa.
Meidän pulmamme oli se, ettei meillä ollut käytettävissämme yhtä hyvä informaatiota kuin EY:llä oli ollut. Tästä syystä tilannearviomme oli erilainen, emmekä hyväksyneet Tanskan ehdottamia muutoksia yksimielisesti valmisteltuun julkilausumaluonnokseen.

Viro, Latvia ja iettua olivat jo aikaisemmin julistautuneet itsenäisiksi. Vallankaappauksen käynnistyttyä ne toistivat itsenäisyysjulistuksensa ja ryhtyivät hakemaan itsenäisyydelleen kansainvälistä tunnustusta. Myöhemmin muut maat neuvostotasavallat antoivat itsenäistymisjulistuksiaan. Vallankaappauksen päätyttyä epäonnistumiseen Baltian maisen itsenäistyminen nopeutui.

Periaatteelliselta kannalta katsoen Viron, Latvian ja Liettuan itsenäisyyden tunnustaminen oli ongelmallista, sillä niissä kaikissa oli vahvat Neuvostoliiton sotajoukot. Yleensä valtion tunnustamisen edellytyksenä on, että on olemassa valtioalaue, jota laillinen hallitus tosiasiallisesti hallitsee. Näin ei ollut Baltian maiden laita. Varsinkin Yhdysvallat, mutta myös Saksa ja muut keskeiset eurooppalaiset maat tarkastelivat Baltian maiden asemaa myös osana Neuvostoliiton kokonaistilannetta; vallankumouksen syövereihin joutuneen suurvallan vakauta ei haluttu horjuttaa.

Monet maat omaksuivat Baltian maiden tunnustamiseen kuitenkin toisen kannsa: tunnustamispäätöksillä haluttiin varmsitaa näiden maiden itsenäistyminen. Tunnustamisen teki helpommaksi se, että suurin neuvostotasavalat Venäjä oli omalta osaltaan hyväksynyt Baltian maiden itsenäistymisen. Elokuun viimeinen viikonvaihde muodostui käännekohdaksi Viron, Latvian ja Liettuan itsenäisyyden tunnustamisessa. Vielä perjantaina 23. elokuta Suomen ulkopoliittisen jodon piirissä oli todettu, ettei Baltian maiden itsenäisyyttä voida tunnustaa. Tämän kannan toistin useaan otteeseen seuraavan päivän kuluessa.

Sunnuntaiaamuna 25.8. totesin kansainvälisen kehityksen edenneen niin pitälle, että meidänkin olisi annettava lausunto, joka tukisi itsenäistymisprosessia. Laadin luonnoksen kannanotoksi ja pyysin presidentiltä valtuutusta antaa se julkisuuteen. Presidentti kuitenkin toivoi, että asiasta järjestettäisiin hänen ja hallituksen ulkoasiainvaliokunnan tapaaminen. Kokous pidettiin vielä samana päivänä ja julkisuuteen saatettiin hallituksen kannanotto:

”Baltian maiden itsenäistymisprosessi on viime aikojen tapahtumien seurauksena selvästi nopeutunut. Suomen hallitus on valmis ryhtymään neuvotteluihin diplomaattisuhteiden solmimiseksi Baltian maihin”

Valmius ryhtyä neuvotteluihin diplomaattisuhteiden solmimisesta oli ilmaus siitä, että Baltian itsenäisyys oltiin valmiit tunnustamaan. Neuvotteluvaihe siirtäisi varsinaisen päätöksen hiemän tuonnemmaksi, jolloin neuvostoliittokin ehkä ehtisi antaa oman itsenäisyystunnustuksensa. Sanamuoto ennakoi myöhemmin tehtävän päätöksen muotoa: Suomi ei tunnustanutkaan Viron, Latvian ja Liettuan itsenäisyytä, vaan totesi aikanaan annetun tunnustuksen olevan edelleen voimassa.

Sunnuntaina 25.8. radiossa kerrottiin, että Unkari on tunnustanut Baltian maiden itsenäisyyden. Samana päivänä Suomeen vierailulle tullut Unkarin presidentti näytti minulle maansa hallituksen antamana lausunnon, joka oli periaattessa samankaltainen kuin edellä mainittu, Suomen myöhemmin samana päivänä antama lausunto. Unkarikaan ei siis ollut tunnustamispäätöstä tehnyt.
Suomi päätti diplomaattisuhteiden solmimisesta keskiviikkona 28.8. ja seuraavana päivänä saatoin Suomen hallituksen puolesta allekirjoittaa asiaa koskevat sopimukset kolmen virkaveljeni Lennart Meren, Janis Jurkansin ja Algairs Saudargasin kanssa.

Lähdeaineisto: Paavo Väyrynen On muutoksen aika ISBN 951-0-19108-6

Ei kommentteja: