maanantai 5. syyskuuta 2011

Hädässä ystävä tunnetaan


















Kun periaateratkaisu oli tehty, diplomaatisuhteiden solmiminwn Baltian maiden kanssa eteni rivakasti. Vain neljä päivää myöhemmin Viron, Latvian ja Liettuan ulkoministerit saapuivat Helsinkiin allekirjoittamaan valmiiksi neuvotellut sopimukset. Saimme tällä tavoin hyvän lähdön yhteistyöllemme Baltian maiden kanssa. Osoitimme niille poliittista tukea juuri sillä hetkellä, kun ne sitä kaikkein eniten tarvitsivat. Seuraavana talvena tuli eteen tilanne, jossa punnittiin taloudellinen auttamishalumme. Tammikuun 22. päivänä 1992 Viron pääministeri Edgar Savisaar saapui varhain aamulla Helsinkiin ja rynnisti suoraa Kesärantaan. Savisaar tuli pyytämään Suomelta hätäapua maansa energiahuollon turvaamiseksi. Venäjä oli pahimpaan mahdolliseen aikaan katkaissut sovitut polttoainetoimitukset ja öljyvarastot uhkasivat tyhentyä viikon sisällä. Ulkona paukkuivat pakkaset, joten maata uhkasi katastorofi.

Viro tarvitsi pikaisesti 100 000 tonnia raskasta polttoöljyä kaupunkien lämmitykseen. Kävi ilmi, että Neste pystyy viemään Viroon öljyn hyvinkin nopealla aikatalululla, mutta se vaati toimitukselle valtion takuun. Puhuin asiasta välittömästi Savisaaren lähdettyä valtionvarainministeri Iiro Viinasen kanssa. Hivenen yllätyin, kun hän oikopäätä hyväksyi takuiden antamisen, vaikka tiesimme hyvin, että virolaisilla tuli olemaan suuria vaikeuksia täyttää lupauksensa palauttaa aikanaan Suomeen vastaava öljyerä.

Tässä asiassa suomalainen hallinto osoitti joustavuutensa ja toimintakykynsä. Asiallisesti päätös Viron auttamisesta syntyi vielä samana päivänä. Virallinen toimitussopimus Viron valtion ja Nesteen kesken allekirjoitettiin viiden päivän kuluttua ja valtioneuvoston lopullinen päätös kolme päivää myöhemmin. Viro sai kipesti tarvitsemansa öljyn ja selviytyi sen ja kahden myöhemmän polttoainetoimituksen turvin talven yli. Meidän epäilyistämme ja suurista talousvaikeuksistaan huolimatta Viro maksoi velkansa takaisin viimeistä penniä – vai pitäisikö sanoa viimeistä öljypisaraa – myöten.

Syyskuun alussa 1991 Paasikivi-seurassa pitämässäni UKK-muistoluennosta tuli ensimmäinen merkittävä ulkopoliittinen esiintymiseni pääministerinä. Paasikivi-seuran ensimmäisen luonnoksen kirjoitti Alpo Rusi. Paasikivi-seuran puhe muokkautui lopullisesti Urho Kekkosen syntymäpäivää edeltävänä yönä Kesärannassa. Paikalla olivat alivaltiosihteeri Veli Sundbäck, ulkoasianministeriön poliittisen osaston päällikkä Jaakko Laajava, Rusi sekä erityisavustajat Seppo Härkönen ja Esa Härmälä. Puheen viimeistelystä muotoutui monta tuntia kestänyt vauhdikas keskustelupiiri, jossa emme tyytyneet vain hakemaan oikeita sanoja vaan pohdimme ja väittelimme välillä kiivaastikin itse politiikan sisällöstä. Puheen tärekin viesit koski yya-sopimusta. Saksojen yhdistymisen perusteella Suomi teki syksyllä 1990 yksipuolisen tulkinnan, jolla Pariisin rauhansopimuksen Saksaa koskevia kohtia ja maamme täysivaltaisuutta rajoittavien määräysten katsoittiin menettäneen merkityksensä. Tasavallan presidentin lausumalla myös yya-sopimuksen sisältyvät Saksaa koskevat viittaukset katsottin vanhentuneiksi.

Lopullinen ratkaisu uuden sopimuksen ja samalla myös yya-sopimuksen kohtalosta siirtyi presidentti Jeltsinin käsiin. Päätökseksi tuli, että Venäjän varapääministeri, valtiosihteeri Gennadi Burbulis saapuu tammikuussa Helsinkiin, ja uusi sopimus allekirjoitetaan 20. tammikuuta.

Itävallan ja varsinkin Ruotsin päätös hakea Euroopan unionin jäsenyyttä kesken Euroopan talousalueen muodostamista koskevien neuvottelujen teki Suomen aseman hankalaksi. Kaiken lisäksi Ruotsi teki päätöksensä kertomatta siitä etukäteen Suomen poliittiselle johdolle. Ingvar Carlssonin sosiaalidemokraattinen hallitus yritti jäsenyyshakemuksella katkaista vaalitappioita ennakoivan äänestäjäpano oikealle. Suomessakin paine Ruotsin esimerkin seuraamiseen kasvoi.
Selonteon yhteydessä hallitus antoi siotumuksen siitä, että jos jäsenyyttä haetaan, lopullinen päätsö liittymisestä alistetaan neuvoa-antavaan kansanäänestykseen. Tässä asiassa ajattelin eri tavoin kuin presidentti Koivisto, joka omaan varovaiseen tapaansa yritti taivutella luopumaan koko ajatuksesta. Hän vierasti kansanäänestystä peläten, että sen lupaaminen heikentäisi Suomen asemaa.

Lähdeaineisto: Esko Aho Pääministeri ISBN 951-1-14065-5

Ei kommentteja: