Eduskuntavaalit maaliskuussa 1991 käytiin hyvin erilaisissa poliittisissa oloissa kuin neljä vuotta aikaisemmin. Euroopan muodonmuutos oli tapahtunut tällä välin, kansandemokratiat olivat kadonneet, Neuvostoliitto oli romahtamaisillaan, Saksat yhdistyneet; silti suurin ongelma äänestäjille oli Suomen talouden romahtaminen hallituksen kannalta juuri pahimmoilleen ennen vaaleja. Kansalaisten arkipäivä järkkyi ja se näkyi vaaleissa. Hallituspuolueet kärsivät suuret tappiot ja ppositio sai ”veret seisauttavan ” vaalivoiton. Keskustan kansanedustajan Seppo Kääriäisen julkisuuteen heittämä termi jäi elämään poliittiseen kielenkäyttöön.
Hallituspuoleista Kokoomus menetti kaikissa vaalipiireissä runsaasti. Äänimärissä pienin tappio tuli Kuopiossa, jossa pudotusta oli 11 prosenttiyksikköä. Suurin luku löytyy Keski-Suomesta, jossa menetys kirjattiin luvulla 37. Helsingissäkin tappio oli 17 prosenttiyksikköä. Pettyneitä oli paljon. Sisäisen analyysin mukaan peräti 120 000 vuonna 1987 Kokoomusta äänestäneistä jäi kotiin. Vihreisiin siirtyi 36 000, SDP:hen 18 000 ja Keskustaan 15 000 äänestäjää.
Kokoomus kärsi todellisen tappion, sillä sen eduskuntaryhmä supistui kolmellatoista ja jäi 40 edustajaa. Syystä eduskuntaryhmä piti 17.4.1991 perusteellisen kritiikki-istunnon. Ongelmana oli yhteistyö sosiaalidemokraattien kanssa, joka ei tyydyttänyt suurta määrää porvarillisesti ajattelevia Kokoomuksen äänestäjiä. Holkerin suosion romahdus oli näyttävä. Maaseutu unohtui liikaa. Kokoomuslaisista minissteristä tuli ylimielinen kuva tai muutoin kielteinen kuva.
Laman alkamisen ajankohta sen sijaan oli vain vähän esillä, eikä myöskään hallituksen integraatiopolitiikkaa eritelty. Vaikka Suominen oli pohjimmiltaan ajamassa Suomea EY:hyn, hän ei kuitenkaan vaalikampanjan ratkaisukohdassa osannut hyädyntää kansalaisten Eurooppa-myönteisyyttä.
SDP tappioputki eduskuntavaaleissa oli vaikuttava 1980-luvulla Koiviston valinnan jälkeen. Se menetti sitten vuoden 1983 eduskuntavaalien kaikkiaan 200 000 äänestäjää, puhumattakaan Koiviston saamista lisä-äänistä. Koivisto-ilmiön hyväksikäyttö oli jäänyt haaveeksi. Vuonna 1987 se oli edustajain määrässä päässyt yhden mandaatin menetyksen säikähdyksellä, mutta nyt repesi: eduskuntaryhmä supistui kahdeksalla. Siihen jäi 48 edustajaa.
Keskusta sai noin 170 000 uutta äänestäjää. Äänestysuskollisuus oli suurta, sillä 98 % vuonna 1987 Keskustaa äänestäneistä äänesti samaa puoluetta vuonna 1991. Vuonna 1987 nukkuneista Keskusta sai 65 000 uutta äänestäjää, SMP:stä 58 000, SDP:stä 12 000 sekä muista 10 000 äänestäjää. Suurimman puolueen asema kuului Keskustalle. Se nosti edustajiensa määrää viidellätoista aina 55:een ja oli selvästi suurin ryhmä.
Vaalitulos romutti pitkäksi aikaa viimeisetkin toiveet siitä, että Kokoomus valtaisi porvarillisen Suomen johtavan puolueen aseman, mistä Ilkka Suominen oli haaveillut puheenjohtajakautensa alussa. Valitsijan asemassa ollut SDP jättäytyi sovinnolla oppositioon, joten hallituksen rungoksi muodostui porvarillinen Keskustan ja Kokoomuksen pohja. Koivistolla ei ollut tässä tilanteessa mahdollisuus omaan peliin, eikä edes tilaisuutta syrjäyttää Paavo Väyrystä ulkoministeriöstä.
Paavo Väyrynen luopui Keskustan puheenjohtajuudesta vapaaehtoisesti vuoden 1990 puoluekokouksen alla. Hän koki asemansa vahvaksi. Hänellä oli mielessään vuoden 1994 presidentinvaalit. Keskustan tiukan puheenjohtajakilpailun voitti kesällä 1990 Porissa nuori esko aho, josta tuli pääministeri jo keväällä 1991 Väyrysen sijaan. Suomen integraatiopolitiikan kannalta pääministerin henkilöllä oli varmasti merkitysytä. Aho integraatiopolitiikkaan perehtyneen oli selvästi myönteisempi EY-jäsenyydelle kuin asiassa kiemurrellut Väyrynen, joka olisi saattanut pääministerinä yrittää johtaa Suomea toisiin ratkaisuihin. Keskustan ministerivalinnat olivat selviä. Paavo Väyrynen sai uudestaan ulkoasiainministerin salkun. Presidentti Koivisto nimitti 26.4.1991 Ahon hallituksen. Hallitusohjelman Neuvostoliittoa koskenut kohta oli kirjoitettu kuin mikään maailmassa ei olisi muuttunut: ”Hallitus kehittää suhteita Neuvostoliittoon yya-sopimuksen … pohjalta”.
Talouslama pakotti hallituksen jatkamaan säästömia ja arki koitti välittömästi. Lisäsäästöt olivat välttämättömiä. Tarkitus oli saavuttaa neljän miljardin säästöt edellisen hallituksen budjettikehykseen verrattuna. Samalla hallitus kehitti teollisuuden tukipakettia. Suomen markan arvoon koskeminen oli edelleen vaikeata, Viinanen ei halunnut siihen koskea, vaikka juuri sieltä olsi nopeasti löytynyt hintakilpailukykyä syöksykierteessä olleelle kansantaloudelle. Hän sanoi, että devalvaatiosta ei enää puhu kukaan muu kuin MTK.n Heikki Haavisto: ”Sitä ei tule.”
Lähdeaineisto: Jukka seppinen Mahdottomasta mahdollinen ISBN 951-566-063-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti