tiistai 23. elokuuta 2011

Pääministeri


















Jännitystä riitti Porin puoluekokouksessa 1990. Puheenjohtajavaalin taustalla väikkyi Eeva Kuusko-Vikatmaan ja Paavo Väyrysen orastava kilpailu puolueen presidenttiehdokkuudesta. Ensimmäisellä kierroksella äänet jakautuivat: Eeva Kuuskoski-Vikatmaa 1200, Esko Aho 938, Seppo Kääriäinen 787 ja Olli Rehn 100. Kun ratkaiseva toinen kierros alkoi, kukaan ei voinut varmasti sanoa, mihin suuntaan vaaka kallistuisi. Lopulta voitin Eeva Kuuskoski-Vikatmaan 171 äänellä numeroin 1589-1418. Vaalin jälkeen yritin tosissani suostutella Eevaa puolueen varapuheenjohtajaehdokkaaksi. Vahinko, että hän ei suostunut. Kiitospuheessani uhosin johtavani Keskustan maaliskuun eduskuntavaaleissa Suomen suurimmaksi puolueeksi ja sitä tietä takaisin hallitukseen.

Sain Väyrysen uskollisen tukijan maineeni nuorisojärjestön puheenjohtajana ja se vain vahvistui vuonna 1987, kun lupauduin hänen presidentinvaalikampanjansa vetäjäksi.Harvat enää muistavat, millaisin eväin Väyrynen niihin vaaleihin lähti. Ehdokasta itseään lukuun ottamatta kukaan ei uskonut hänen mahdollisuuksiinsa vaaleja edeltävänä kesänä. Pian Porin puoluekokouksen jälkeen sain huomata, että näkymättömänä Väyrysen varjona minut haluttiin pitääkin.

Totuus on tarua ihmeellisempi. Monet ratkaisevat käänteet johtuivat yksinomaan siitä, että satuin olemaan oikealla hetkellä oikeassa paikassa. Ensimmäisen tehtäväni poliittisessa järjestössä hoidin poliisiautossa kouluni pihalla. Kaksi virkapukuista poliisia kävi marraskuussa 191 hakemassa minut kesken voimistelutunnin ja vei koulun pihalla pysäköidyn poliisiauton takapenkille. Sain haasteen Kalajoen käräjille. Haasteen vastaanottajaksi jouduin siksi, että tulin muutamaa viikkoa aikaisemmin valituksi Nuoren Keskustan Liiton Keski-Pohjanmaan piirin puheenjohtajaksi. Ilmeisesri hyvistä ehdokkaist oli pulaa, kun tulin valituksi, vaikka en ollut edes kokouksessa paikalla ja olin vasta 17-vuotias, tehtävään alaikäinen. Kutsu käräille taas johtui siitä, että edellisen vuoden kesällä Kalajoella oli järjestetty piirin nimissä tansseja ja järjestäjä jätti huviverot maksamatta.

Kalajoelle palasin jo vuoden 1974 kesäkuussa. Siellä tulin valituksi Keskustan nuorisojärjestön, Nuoren Keskustan Liiton puheenjohtajaksi. Valtakunnallisen nuorisojärjestön johtaminen kävi yhteskunnallisen toiminnan korkeakoulusta. Suomen ja Neuvostoliiton nuorisojärjestöt toteuttivat elokuussa 1977 ystävyysfestivaalin, jonka pääseminaari järjestettiin Lahdessa.

Jouduin 1991 hallituksen vetäjäksi kylmiltään, vailla päivänkään kokemusta valtioneuvoston työstä. Aluksi se tietysti tuotti paljon käytännön hankaluuksia. Jouduin kysymään muilta neuvoa selviytyäkseni valtioneuvoston istunnon perusrutiineistakin. Luotin silti mahdollisuuksiini onnistua. Koville se silti otti. Pääministeriytt' lapset tietysti seurasivat tarkasti tiedotusvälineiden kautta. Kesäkuussa 1991 teimme Kirstin kanssa virallisen vierailun Ruotsiin, ja sen ohjelmaan kuului Ruotsin kuningasparin tarjoama lounas kuninkaanlinnassa.

Vaikka minulla ei ollut kuninkaan oikeuksia, välilla sain tulla sinne presidentin valtuuksin. Vielä virkakauteni alussa pääsin nauttimaan muihin valtioneuvoston jäseniin nähden yhdestä etuoikeudesta. Hallitusmuodon presidentin esteneisyyttä koskevaa pykälää tulkittiin niin, että pääministeri hoitaa hänen tehtäviään aina presidentin matkustaessa ulkomaille.

Yhdeksänkymmentäluvun alku jää historiaan mullistusten ja kriisien kautena. Neuvostoliitto hajosi, ja samanaikaisesti läntinenkin Eurooppa sukelmsi taantumaan. Kotoiset talousongelmat koettelivat niin henkistä kuin fyysistäkin sietokykyä. Tuskallisimmat tilanteet syntyivät silloin, kuin juuri kuvitteli päässeensä pahimman ohi ja hetken päästä uusi kriisi painoi päälle. Piti vain koota itsensä ja luottaa siihen, että tästäkin jotenkin selvitään.

Neuvostoliiton vallankaappauksen kohdalla asetelma oli toinen. Katsoimme sivusta mutta pelottavan läheltä, miten suurvalta teki kuolemaan, Mahdollisuudet vaikuttaa asioihin olivat olemattomat, mutta jos tapahtumat riistäytisivät käsistä, olisimme mullistusten välittömässä vaikutuspiirissä. Lopulta kaikki tapahtui historiallisesti ajatellen silmänräpäyksessä.

Neuvostoliiton romahduksen huipentuma alkoi varhain maanantaina 19. elokuuta 1991. Matkustin normaaliin maanantaitapaan taksilla Kannuksesta Kruunupyyn lentokentälle aloittaakseni tyäviikon Helsingissä. Koettelin vielä lähtiessäni taskuani ja totesin, että viikonloppuisin mukana pidettävä henkilökohtainen hakulaite oli mukana. Sen piti hälyyttää, jos jotain erityistä tapahtuisi. Vasta jälkeenpäin huomasin, että juuri tuona aamuna hakulaitteen paristo oli tyhjä, joten jo ennen seitsemää lähetetty viesti jäi siitä syystä saapumatta perille.

Uutisen kuultuani ryhdyin yhdessä erityisavustajani Seppo Härkösen kanssa rakentamaan valmiutta asioiden seuraamiseen. Kun reilut kaksi tuntia myöhemmin astuin työhuoneeseeni valtioneuvoston kansliassa, koneisto toimi jo täydellä teholla. Työhuoneeni pitkän pöydän ympärillä istuivat ulkoministeri Paavo Väyrynen, sisäministeri Mauri Pekkarinen, kansliapäällikkö Jaakko Kalela presidentinkansliasta, alivaltiosihteeri Jaakko Blomberg ulkoasianministeriöstä, rajavartiolaitoksen päällikkö Matti Autio, pääesikunnan teidustelupäällikkö Yrjö Viitasaari, apulaispäällikkö Seppo Pylkkänen suojelupoliisista sekä erityisavustaja Seppo Härkönen. Teimme arvion tilanteesta ja valmistauduimme samalla presidentin johdolla pidettävään ulkoasiainvaliokunnan kokoukseen.

Lähdeaineisto: Esko Aho Pääministeri ISBN 951-1-14065-5

Ei kommentteja: