perjantai 26. elokuuta 2011

Ahon hallitus, ecu-kytkentä, yhteiskuntasopimus ja pakkodevalvaatio


















Suomen keskusta sai eduskuntavaaleissa historiallisen suuren vaalivoiton ja puolueen puheenjohtaja Esko Ahon johdolla muodostettiin porvarihallitus. Tappion kärsineet sosiaalidemokraatit jättäytyivät oppositioon. Valtionvarainministeriksi tuli kokoomuksen Iiro Viinanen. Ahon hallitus tuli valtaan keväällä 1991 tilanteessa, jossa Suomen talous oli ollut laskevassa kierteessä jo lähes vuoden ajan. Pörssikurssien ja asuntojen hintojen lasku oli jatkunut jo kaksi vuotta. Valtionvarainministeriön virkamiesjohto julkisti uuden hallituksen aloittaessa oman näkemyksensä talouden tilasta ja ehdotuksensa kansantalouden tervehdyttämiseksi. Ministeriön näkemyksen mukaan Suomen taloutta oli kohdannut jyrkkä lasku. Kyseessä ei ollut mikään tavanomainen suhdannelasku, vaan vakavampi rakenteellinen ongelma.

Tällä perusteella valtionvarainministeriö asettui linajlle, jonka mukaan ongelmia ei voi eikä saa ryhtyä ratkomaan perinteisellä elvytyspolitiikalla; sellainen johtaisi vain suljetun sektorin paisumiseen. Sen sijaan tarvittaisiin pitkäaikainen rakennepoliittinen sopeutusmisohjelma.

Ahon hallitus omaisuikin tämän näkemyksen ja tulkitsi tuotannon romahduksen ja työttömyyden nousun ensisijaisesti rakenteelliseksi kilpailukykykriisiksi. Toisin kuin monet olivat odottaneet, aiemmin vakaan markan linjaa kritisoinut keskustapuolue asettui hallitusvastuuseen siirryttyään tukemaan vahvan markan linjaa.

Ahon hallituksen ensimmäinen merkittävä talouspoliittinen päätös oli Suomen markan kytkeminen Euroopan Unioinin laskennalliseen rahayksikkään ecuun. Ratkaisu voidaan nähdä vain teknisenä toimenpiteenä. Sitä joudutti se, että Norja oli siirtynyt ecu-sidokseen jo syksyllä 1990 ja Ruotsi seurasi sitä toukokuun lopulla 1991. Suomelle tuli kiire tehdä jotain koska pysyminen vanhassa valuuttajärjestelmässä olisi merkinnyt itse asiassa mrkan revalvoitumista suhteessa ecuun sidottuihin valuuttoihin silloisen dollarin vahvistumsien vuoksi. Toimella oli myös suuri symbolinen merkitys. Se ikään kuin julisti maailmalle Suomen entistä suurempaa päättäväisyyttä pitäytyä kiinteissä valuuttakursseissa. Samalla päätös korosti Suomen läntisiä integraatiopyrkimyksiä, halua ”mennä pää pystyssä Eurooppaan”, kuten pääjohtaja Kullberg asian ilmaisi.

Suomen Pankissa ei ollut halukkuutta muuttaa valuuttakurssia. Lopputulos oli se, että hallitus taipui Suomen Pankin johtokunnan kantaan ja päätti Suomen markan yksipuolisesta ecu-kytkennästä ilman devalvaatiota. Samalla hallitus valitsi linjakseen talouskriisin ratkaisemisen kotimaisen kustannussopetuksen eli deflaation kautta. Päätös herätti poikkeuksellisen voimakkaan reaktion. Teollisuuden Keskusliiton puheenjohtaja vuorineuvos Casimir Ehrnrooth erosi toimestaan ja kirjoitti Helsingin Sanomiin artikkelin, jossa päätös tuomittiin selvin sanoin:
”Ennustan, että tehty valuuttakurssipäätös joudutaan muuttamaan ennen pitkää, eli silloin kun sen seuraukset tajutaan. Rohkenen toivoa Suomen Pankin johtokunnan taholta moraalista rohkeutta kantaa vastuu myöskin silloin syntyvässä tilanteessa.”

Päätöstä kritisioi voimakkaasti myös kansantaloustieteen professori Jouko Paunio: ”Tällä päätöksellä vahvistettiin jyrkän suhdennelaskun jatkuminen. Suomen taloudessa onkin mitä todennäköisimmin syntymässä kestoltaan ja syvyydeltään vuosisadan pahin suhdannelama.”

Molemmat ennustukset toteutuivat varsin pian. Samaan taikaan talouspolitiikan johto tiivisti rivejään vakaan markan linjan ympärille. Myös lehdistö tuki hallitusta. Valuuttakurssipolitiikan kritisoinnin pelättiin olevan epäisänmaallista tai epäeurooppalaista toimintaa. Valuuttakurssiproganda ei kuitenkaan ollut älyllisesti kovin kestävällä pohjalla ja se herätti myös närää: ”Minua alkoi ärsyttää se, että tässä oli selvästi yksioikoinen linja. Kaikki muu mielipide oli kiellettyä paitsi vahvan markan politiikka ja lehdistö oli täysin aivopesty tässä suhteessa.”(S.Holmström).

Päätös pitäytyä vahvan markan linjalla pakotti hallituksen keksimään muita lääkkeitä päälle kaatuvaan kriisiin. Koska kriisiä pidettiin rakenteellisena,, ei politiikan ensisijaisena tavoitteena ollut talouden elvyttäminen tai työllisyyden hoito, vaan kustannustason alentaminen ja julkisten menojen alentaminen. Hallitus pyrki vaihtotaseen alijäämän ja markan yliarvostuksen purkamiseen leikkauksien ja deflaation kautta. Kasvavan työttömyyden toivottiin olevan se uhka, joka pakottaisi ammattiliitot palkkojen alennukseen. Suomen pankki tuki mielellään myös tällaisia pyrkimyksiä, koska sekatsoi niiden tukevan vahvan markan linjaa.

Hallitus pyrki saamaan aikaan keskitetyn tulopoliittisen ratkaisun, jonka avulla nimellispalkkoja voitaisiin alentaa ja toteuttaa niin sanottu sisäisen devalvaatio. Pääministeri Aho nimesi ratkaisun yhteiskuntasopimukseksi. Sisäinen devalvaatio muuttui loppuvaiheissaan syksyllä 1991 yhteiskuntasopimuksesta Kalevi Sorsan johdolla tehdyksi sopimusehdotukseksi. Sorsan sopimusehdotuksen mukaan yritysten nimellisiä työvoimakuluja olisi alennettu 7 prosentilla siten, että nimellispalkkojen alentamisen lisäksi osa työnantajien sosiaaliturvamaksuista siirrettäsiin työntekijiden maksettavaksi. Sorsan sopimus sai hyvin yksimielisen kannatuksen. Kaikki suuret työmarkkinakeskusjärjstöt kannattivat sopimusta, vaikka se selvästi olikin alentanut niiden jäsenten tuloja. Sopimus jäi kuitenkin syntymättä lähinnä Metalli- ja Paperiliittojen vastustuksen vuoksi. Vientisektorin työnantajien ja työntekijöiden mielestä sopimus olisi ollut paitsi epämiellyttävä myös riittämätön. Sorsan sopimuksen lisäksi olisi todennäköisesti kuitenkin tarvittu devalvaati, vaikka sopimusta markkinoitiin keinona välttää devalvaatio.

Kun sopimus näytti kariutuvan, kiihtyi valuuttapako ja marraskuun 14. päivänä 1991 Suomen Pankki oli pakotettu devalvoimaan markan. Vakaan markan linja, johon Holkerin hallitus oli nojannut ja johon myös uusi Ahon hallitus oli alkukesästä sitoutunut, murtui. Suomen Pankki olisi ollut halukas kelluttamaan markkaa muutaman päivän ti edes yli viikonlopun jotta markkinoiden näkemys markan oikeasta arvosta olisi saatu selville. Eduskunnassa oli kuitenkin edessä luottamuslauseäänestys eikä hallitus halunnut lykkäyksiä kurssien kiinnittämiseen. Pääministeri Aho ja pääjohtaja Kulleberg sopivat keskenään devalvaation suuruudeksi 14 prosenttia. Pian devalvaation jälkeen työmarkkinaosapuolet sopivat tuloratkaisusta, jolla pakankorotuksista luovuttiin. Nimellispalkkoja ei kuitenkaan alennettu. Palkankorotuksista pidättäytyminen mahdollisti inflaation noepan hidastumisen, joka vuorostaan paransi kilpailukyky ja lievensi markan yliarvostusta.

Lähdeaineisto: Jaakko Kiander Laman opetukset ISBN 951-561-380-9

Ei kommentteja: