perjantai 29. heinäkuuta 2011

Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan uudet linjaukset



















Neuvostoliiton hajoamisen kiihtyessä ei kuitenkaan voinut olla vielä varmuutta, miten hallinto Venäjällä järjestettäisiin. Suomessa todettiin, että Venäjä jokatapauksessa pysyy naapurina. Siksi ryhdyttiin valmistelmaan Venäjän kanssa tehtäviä naapuriyhteistyön sopimuksia sekä yya-sopimuksen muuttamista sellaiseksi, ettei se sisältäisi enää sotilaallisia määräyksiä. Neuvostoliiton lakkauttamisen hetkellä tuo korvaava sopimus jäi allekirjoittamatta, mutta sen sijaan Venäjän kanssa tehdyt uudet naapuruussopimukset allekirjoitettiin tammikuussa 1992.

Saksan yhdistyminen, Baltian maiden itsenäistyminen ja Neuvostoliiton hajoaminen muuttivat perusteellisesti Itämeren alueen poliittista karttaa. Suomi osallistui jo 1980-luvulla aktiivisesti Itämeren suojeluun ja hieman myöhemin kehittyneeseen poliittiseen yhteistyöhön sekä Itämeren että Pohjoisen Jääämeren alueilla. Tähän liittyi ”lähialuepolitiikan” tukeminen erityisesti Baltian ja Venäjän puolelle toimitetuilla avustuksilla sekä osallistumisella monenlaisiin yhteistyöhankkeisiin. Näillä toimilla oli selvästi rauhoittava vaikutus kylmän sodan aseltelmien purkamisessa ja muutoksen hallinnassa Suomen lähiympäristössä.

Neuvostoliiton hajottua yya-sopimus korvattiin vuoden 1992 alussa selvästi lievemmällä naapurisopimuksella Venäjän kanssa ja Suomi valmisteli jo liittymistä Euroopan yhteisöön, joka oli muuttumassa poliittiseksi unioniksi. Silloin todettiin tarve kaventaa puoluueettomuuden määritys koskemaan vain sodan aikaa ja suhdetta sotilasliittoihin eli käytännössä Natoon.
Kylmän sodan päättyminen poisti rauhanaikaisen tarpeen korostaa puolueettomuutta, kun keskeisissä kansainvälisissä konflikteissa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto / Venäjä olivat yleensä samalla puolella. Suomen toimiessa YK:n turvallisuusneuvostossa vuosina 1989-1990 puolueettomuuspolitiikka ei tuottanutkaan ongelmia vaan tarjosi mahdollisuuden toimia aktiivisesti välittäjänä muun muassa Namibian itsenäistymisprosessissa. Sinne sijoitetuissa rauhanturvajoukoissa Suomella oli keskeinen rooli.

Maanpuolustusta kehitettiin 1980-luvulla edelleen alueellisen puolustuksen periaatteen pohjalta ja erityisesti tehostettiin kykyä torjua Etelä- Suomeen kohdistuvat yllätyshyökkäykset. Suurhyökkäyksen alkamisen todennäköisyys väheni tuntuvasti yleistilanteen helpottumisen myötä, mutta jonkin verran huolta aiheutti 1990-luvun alussa eräiden neuvostoarmeijan tärkeiden osien vetäminen Saksasta Suomen itärajan läheisyyteen Pietarin ja Kantalahden alueille. Muutaman vuoden kuluttua osoittautui, että kysymys oli tilapäsijärjestelystä, sillä Venäjä alkoi jo tyhjentää Suoomen läheisyydessä olleita varuskuntiaan.

Puolustuvoimien tilaa ja näkymiä selvittämään nimitettiin valtioneuvoston päätöksellä helmikuussa 1990 Parlamentaarinen puolustuspoliittinen neuvottelukunta, joka julkaisi mietintönsä jo joulukuussa samana vuonna. Kiivaasti vaihtelevassa tilanteessa oli vaikeuksia saada aikaan selkeää tilannearvioita. Mietintö keskittyikin siltä osin lähinnä poliittisten ja asevalvontaprosessien kuvailuun.
Ilmavoimien torjuntahävittäjien korvaamista uusilla oli valmisteltu jo useita vuosia, eikä enää ollut tarvetta pitää kiinnin hankintojen tasapainosta idän ja lännen välillä. Monivaiheisen tarjouskilpailun jälkeen valittiin yhdysvaltalainen F/A 18 Hornet-hävittäjä; niitä ostettiin kaikkiaan 64. Hornettien kallis hinta vaaransi suunnitellun maavoimien varustamisen, mutta tilanne ainakin osaksi korjautui, kun DDR:n kansanarmeijan jäämistöstä ostettiin edullisesti suuri määrä maavoimien kalustoa.

Rahaliikenteen ja valuuttakaupan vapauttuminen 1980-luvun loppuvuosina kiihdytti taloudellista kasvua. Nousukausi perustui kuitenkin paljolti ulkomailta otettuihin lainoihin ja spekulaatioihin osakekurssien jatkuvasta noususta, jolloin seurauksena oli talouden ylikuumeneminen.
Valtio jatakoi vielä löysää budjettipolitiikkaa, vaikka pörssikurssien ja asuntojen hintojen lasku vuodesta 1989 varoitti jo tulossa olevista vaikeuksista ja talouskasvu vuonna 1990 painui nollaan. Kesti kuitenkin kevääseen 1991, ennen kuin talouskriisin mittasuhteet alkoivat hahmottua juuri toimintansa aloittaneelle Esko Ahon hallitukselle. Sadoittain yrityksiä meni konkurssiin, jolloin pankit kärsivät suuria luottotappioita. Siitä oli seurauksena vakava pankkikriisi. Vuoden 1991 puolivälissä alkoi valuuttapako, joka oli osaksi seurausta markan kiinnittämisestä liian korkealla kurssilla EY:n valuuttajärjestelmään ja ehkä vieläkin enemmän juuri paljastuneen talouskriisin syvyydestä. Syksyllä markka oli pakko devalvoida.

Lähdeaineisto: Pekka Visuri Suomi kylmässä sodassa

1 kommentti:

Lännenhitain kirjoitti...

Suomen linjaukset olivat varovaisia ja aikaan sopeutuvia. Asevoimathan eivät kadonneet mihinkään vain halu pitää joukkoja ulkomailla. Näin aukesi ovi uusiin järjestelyihin. Tuolta ajalta voin verrata ja kertoa tietojen eroista Virossa ja Suomessa Venäjän tahto ja talouden tilasta. Virolaiset tiesivät tilanteen. Suomessa. mikäli tiedettiin, ei haluttu uskoa tulevaan muutokseen. DDR:stä tehtiin kaupat, joilla Saksa tuki venäläistä taloutta ja samalla syvensi liikesuhteita IVY ryhmän maihin.Suomen vähäiset voimat oli jo syöty ja johtaja etsivät itselleen uutta vihreää oksaa. Kaikilta se ei onnistunut. Suomen armeija toimi järkevästi ja piti hyvin huolen asioistaan.