Vähitellen keskustelu rötösherroista rauhoittui. Omalta osaltani keskustelun tilinpäätös oli uudenvuoden puheeni vuoden 1985 ensimmäisenä päivänä, Mauno Koivisto kirjoittaa. Otin kantaa käytyyn keskusteluun: ”Kuluvan vuoden aikana on käyty julkisuudessa varsin vilkasta rötösherrakeskustelu ja menossa olleita rikosjuttuja ja käynnissä olevia tutkimuksia on suurella mielenkiinnolla seurattu. Sen lisäksi, että olen julkisuudessa esittänyt useamman kerran huoleni monien oikeusjuttujen venymisestä ja ihmisten kohtuuttomasta ja ennenaikaisesta rikolliseksi leimautumisesta, olen pyrkinyt perehtymään oikeudenkäytön pulmiin ja saanut monenlaista pyytämääni selvitystä. Tärkeä kysymys on, ovatko tavat huonontuneet, onko yhteiskuntamoraali laskenut. Käsiini ei ollut mitään semmoista selvitystä, josta voisi todeta yhteiskuntamoraalin nousseen tai laskeneen. Oma käsitykseni tässä suhteessa on entinen: tavat ovat olleet paranemassa ja oikeuskäytäntö tiukkenemassa heijastaen tällöin ilmeisestikin yleisen mielipiteen kehitystä ankaramman järjestyksen suuntaan.
Tähän asti on voitu toisaalta sanoa, ettei ole ollut riittävästi julkilausuttuja normeja, ja toisaalta että tällaisten käyttäytymisnormien laatiminen on hyvin vaikeaa puuhaa. Kuluneen vuoden monissa oikeusjutuissa on tullut tuomioistuinten ratkaisuja, jotka antavat jo varsin hyvän pohjan vastaisen varalle sen arvioimiseen, minkälainen käyttäytyminen on tuomittavaa, minkälainen ei. Oikeuslaitoksen on ollut otettava kantaa nostettujen syytteiden johdosta, ja oikeuslaitos on kantoja ottanut. Esillä olleet oikeustapaukset ovat paljolti olleet yhteensattumien tulosta: yksi juttu poikii muita. Juttujen vanhentumisen pelossa on syytteitä nostettu myös varmuuden vuoksi. Näin lienee asianlaita useimmiten silloin, kun syyte tulee esille oikeudessa ja syyttäjällä ei ole vielä syyteaineisto valmiina. Kun näin ilmeisesti tulee olemaan myös jatkossa, tulee huomio varsin runsaasti kiintymään vähän vaille kymmenen vuotta vanhoihin tapahtumiin.
Kuluneen syksyn aikana on poliisiviranomaisten välisessä keskustelussa tuotu esille ajatus, etteivät kaikki kansalaiset olisikaan yhdenvertaisia lain edessä. Tästä asiasta olen erityisesti pyrkinyt saamaan selvyyttä. Siltä näyttää, että esitetyt väitteet ovat olleet selväsi liioiteltuja. Kokonaan toinen asia on se, että ihmiset ovat taloudellisista, koulutuksellisista ja muista seikoista johtuen yhteiskunnassa erilaisessa ja eriarvoisessa asemassa. Näin on siitä huolimatta, että huonompiosaisten asemaa oikeuden edessä on pyritty julkisen vallan toimenpitein tasoittamaan, esimerkiksi tekemällä maksuton oikeudenkäynti ja kunnallinen oikeusapu mahdolliseksi.
Sikäli kun yhdenvertaisuus lain edessä on riippuvainen kyvystä huolehtia omista oikeuksistaan, yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta voi seurata myös epäyhdenvertaisuutta lain edessä.
Ilmeistä on, että sitä mukaan kun yhteiskunta kehittyy, ja erityisesti sitä mukaan kun uusia säädöksiä säädetään, lisääntyy myös säädösten rikkominen. Monien säädösten viidakossa ihmiset eivät enää pysty tai jaksa selvittää, mitä säädökset kulloinkin edellyttävät ja toimivat vaistonvaraisesti tai onneen luottaen.
Armahdusten armoton julkisuus
Eniten julkisuutta osakseen saaneita armahdettuja olivat ns. ylikorkotallettajat. Toisen hallitukseni aikana kävi selville, että erityisesti osuuskauppojen säästökassat olivat maksaneet talletuksille niin korkeita korkoja, että ne lain mukaan oli katsottava verotettavaksi tuloksi ja olisi siten tullut ilmoittaa verottajalle. Tapa oli niin laajalle levinnyt, että piti säätää erityinen armahduslaki, jonka mukaan vähäisemmistä ylikorkotalletuksista voitiin syyte jättää nostamatta. Jos lakia ei olisi säädetty, syytteitä olisi tullut kymmenin tuhansin. Nyt syytteet nostettiin vain kaikkein karkeimmissa tapauksissa. Tämä ns. ylikorkotallettajien armahduslaki tuli voimaan kesäkuussa 1981.
Kiivainta julkista keskustelua aiheuttaneita yksittäisiä armahduspäätöksiä olivat kauppaneuvos Erkki Salonojan armahtaminen huhtikuussa 1985 ja entisen kokoomuksen kansanedustajan Eero Lattulan armahdus syyskuussa 1987. Salonoja oli ehtinyt suorittaa lähes 7 kuukautta puolentoista vuoden rangaistuksestaan, kun hänet armahduksen myötä päästettiin ehdonalaiseen vapauteen. Salonoja oli maksanut yhteiskunnalle kaikki maksuunpannut jälkiverot ja maksut, kaiken kaikkiaan yli 22 miljoonaa markkaa. Salon armahduksessa näytteli suurta osaa kahden lääkärin todistus, jonka mukaan Salonojan sairauden vuoksi rangaistuksen täytäntöönpano saattaa hänen henkensä vakavaan vaaraan. Korkein oikeus oli äänin 3-2 suosittanut armahtamista.
Päästyään vapauteen Salonoja ilmoitti armahduspäätöksensä todistavan, että hänet oli alun alkaen tuomittu väärin. Hän ilmoitti aikovansa ryhtyä ajamaan kannetta valtiota vastaan. Kun hän vielä sanoi, ettei hänen terveydessään ole mitään vikaa, ilmoitin oikeusministeriölle, että vastaisuudessa yksityislääkärien lausunnot eivät riitä, vaan pitää olla myös virkalääkärin lausunto. Ei kovin kauan tämän tapahtuman jälkeen Salonoja kuoli.
Lattulalle oli Oulun raastuvassa langetettu 1 vuoden ja 8 kuukauden ehdoton vankeusrangaistus törkeästä veropetoksesta. Rovaniemen hovioikeuden tuomio oli alentunut 1 vuoteen 2 kuukauteen. Lattula itse kiisti syyllisyytensä. Koko prosessi oli kestänyt viitisen vuotta, jonka kestäessä Lattulan vaimo oli sairastunut ja tullut pysyvästi työkyvyttömäksi. Myös hänen oma terveytensä oli heikentynyt niin, että lääkärilausunnon mukaan hän oli kykenemätön hoitamaan asioitaan. Lattula armahdettiin ja hänen rangaistuksensa määrättiin ehdolliseksi 11. syyskuuta 1987.
Lähdeaineisto: Mauno Koivisto Kaksi kautta ISBN 951-26-3947-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti