tiistai 28. joulukuuta 2010

Eduskuntavaalit 1979


















Ennusteet toteutuivat eduskuntavaaleissa maaliskuussa 1979. Kokoomus nosti kannatustaan 3,3 prosenttiyksiköllä 21,7 %:iin ja sai 12 edustajaa lisää, mikä merkitsi 47 edustajan suuruista eduskuntaryhmää. Se oli merkittävä voitto. Iältään vanhimpana Kokoomuksen eduskuntaryhmän ensimmäisessä kokouksessa avaajana toiminut Juuso Häikiö totesi tuloksen osoittaneen, että Kokoomuksen paikka olisi nyt hallituksessa. Hän painotti puolueen toiminnan perustuneen Paasikiven-Kekkosen linjan mukaiseen ulkopolitiikkaan.

Keskustapuolue sai 17,3 % äänistä, ja menetti osuuttaan vain 0,3 prosenttiyksikköä, mutta kolme paikkaa. Se oli pysynyt varsin tasaisesti 17 %:n tuntumassa koko 1970-luvun ajan, joskin itäisen Suomen maa- ja metsätalousalueilla katosi ääniä. Maanviljelijä ja metsänomistaja Eemil Rautiainen Oravista selitti sen johtuneen ”älyttömästä metsäverosta”: metsänkasvu kun oli verotuksellisesti noussut hänen mukaansa hallituksen päätöksellä Savossa 30 %.

Hallituspolitiikasta vastannut kansanrintama kärsi 13 paikan tappion, josta sosiaalidemokraateille (23,9 %) tuli kahden ja kansandemokraattien (17,9 %) osalle viiden paikan menetys. Kansanrintama ei saanut Suomen kansan kannatusta. Näin kävi toistuvasti. Silti SDP jäi eduskunnan suurimmaksi ryhmäksi 52 kansanedustajalla. Hallituspuolueiden parlamentaarinen voima heikkeni selvästi. Eduskunnan porvarienemmistö vahvistui merkittäväksi luvuin 58,1 – 41,9 %.

SDP:n ryhmänjohtajaksi uudelleen valittu Matti Ahde piti kolmatta perättäistä tappiota uutena torjuntavoittona ja varoitti vastaavan tappion koituvan seuraavalla kerralla suureksi myös kansanedustajien määrässä. Samalla hän määritteli SDP:n mieluisimmat hallituskumppanit: SKDL ja sen jälkeen keskiryhmät.
Pienistä puolueista LKP taantui erityisen paljon ja menetti viisi mandaattia. Niitä jäi jäljelle enää neljä. RKP säilyi kymmenen edustajan suuruisena. Veikko Vennamon SMP voitti viisi paikkaa ja sai seitsemän edustajaa valtiopäiville.

Kekkonen käynnisti hallitusneuvottelut. Puhemiehen kierroksen jälkeen vaalivoittaja Holkeri sai 9.4. presidentiltä tehtäväkseen ”selvittää, oliko vallitsevissa olosuhteissa mahdollisuuksia muodostaa poliittisesti toimintakykyinen hallitus”. Eduskuntaryhmälleen samana iltana pitämässä esityksessä Holkeri toivoi, että hallitusneuvotteluissa eivät toistuisi samat piirteet kuin Juha Rihtniemen saatua saman tehtävän keväällä 1970.

Holkeri itse katsoi presidentin rajanneen hänen tehtävänsä siten, että siihen kuului vain enemmistöhallituksen muodostamisen selvittäminen. Mahdollisuudet näyttivät jo 11.4. huonoilta, sillä Holkeri havaitsi ”keskustapuolueen tai ainakin osan siitä haluavan keskustan vähemmistöhallitukseen”. SKDL suhtautui kielteisesti yhteistyöhön Kokoomuksen kanssa. SDP puolestaan edellytti porvarillisten puolueiden selvittävän keskenään, oliko niillä mahdollisuuksia muodostaa toimintakykyistä enemmistöhallitusta.

Holkeri sai kuitenkin pian havaita, että lähtöasetelmat eivät muuttuneet yhden vaalivoiton vuoksi: huolimatta jälleen saamastaan vaalivoitosta valta oli jakautumassa entiseen malliin. Kekkonen puhui ”eräänlaisesta sisäpoliittisesta kriisistä, koska selviä lukuja, joiden pohjalta hallitus voitaisiin koota, ei näyttänyt olevan olemassa”. Tämä oli viittaus Kokoomuksen hallituspaitsion jatkumiseen, etenkin kun SDP ilmoitti suosivansa kansanrintamahallituksen jatkamista.

Selvitysmies Holkeri jätti 18.4.1979 työnsä tulokset kirjallisesti presidentille. Kirjeessään Holkeri totesi, ”ettei ainakaan tässä vaiheessa puolueiden piirissä ole löytynyt riittävää poliittista tahtoa niistä (enemmistöhallitusvaihtoehdoista) minkään toteuttamiseksi”. Holkeri antoi kuitenkin presidentin ymmärtää selväsanaisesti, että ”eduskunnan ei-sosialististen ryhmien taholta on löydettävissä enemmistötukea eräille keskeisille talouspoliittisille ohjelmakysymyksille”. Lopuksi Holkeri vielä ilmoitti, että kaikki eduskuntaryhmät antoivat tukensa ”Teidän johdollanne harjoitettavalle ulkopolitiikalle”.

Holkeri suositti presidentille tunnustelijan nimittämistä seuraavaksi. Näin tapahtuikin, sillä varapuhemies Veikko Helle sai 19.4. sen, Holkerin yllätykseksi. Kekkonen ei pitänyt enää tarpeellisena Kokoomuksen pitämistä esillä, vaikka oli vihjaillut Holkerille aiemmin toista. Holkeri oli liikkunut pimeässä.
Valtapoliittinen akseli k-linja, SDP ja SKDL oli vakiintunut ja vahvoilla. Neuvostoliitto torjui taustalla suorasukaisesti Kokoomuksen. Se oli vahvistanut Suomen kommunistijohtajille Aarne Saariselle, Taisto Sinisalolle ja Arvo Aallolle helmikuussa 1979, että Kokoomusta ei saanut ottaa Suomen hallitukseen, vaan kansanrintamahallituksen oli jatkettava. Saarinen totesikin vierialun jälkeen, että Kokoomuksen torjuminen oli kakkien ”demokraattisten voimien tehtävä Suomessa”.

Presidentti sai Helteen yhteenvedon 11.5.1979. Helle ei kuitenkaan saanut hallituksenmuodostajan tehtävää, eikä myöskään puheenjohtaja Kalevi Sorsa. Sen sai 11.5. Kekkosen tahdosta Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto, joka oli saanut kansansuosikin aseman gallupeissa Kekkosen seuraajaksi. Koiviston nousulle pääministeriksi on haettu selitystä presidenttipelistä eikä varmasti turhaan. Keskustapuolueen viesti Kekkoselle oli, että tällä kerralla pääministerin tulisi olla ”ei-sosialistisesta ryhmästä”. Kuitenkin se kärsi pääministeriehdokkaiden puutteesta. Karjalainen ei käynyt pääministeriksi, ei Virolainen. Kumpikin olisi halunnut pääministeriksi.

Lähdeaineisto: Jukka Seppinen Isänmaan asiat Johannes Virolaisen elämäkerta ISBN 951-20-6233-X

Ei kommentteja: