sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Yhteiset intressit yhdistävät


















Brezhnev tapasi mielellään Kekkosta omalla maaperällään, erityisesti Zavidovon metsästysmailla. Näitä kohtaamisia alettiin kutsua epävirallisiksi tapaamisiksi, työmatkoiksi tai pelkästään loma- ja metsästysmatkoiksi. Niissä yhdistyivät sekä tehtäväkeskeisen poliittisen roolisuhteen että sosiaalisen kanssakäymisen muodot.

Kekkonen näyttäytyi Breznevin silmissä läntisen, kapitalistisen maan päämiehenä, joka auttoi häntä keskusteluissa näkemään monia kysymyksiä ideologisen esiripun läpi ja siten myötävaikuttamaan objektiivisempien näkemysten syntymiseen. Kekkosen kanssa Brezhnev kollegoineen saattoi keskustella kansainvälisiin suhteisiin liittyvistä kysymyksistä erittäin laajalla sektorilla – globaalisti. Viktor Vladimirov korostaa Kekkosen tekemiä arviota puolueettomaan maan näkökulmasta ”eittämättä mielenkiintoisina”, koska ”ne sallivat meidän tarkastella omaa toimintaamme kansainvälisellä näyttämöllä ikään kuin toiselta kannalta”. Vladimirov Fjodorov korostaa, että näissä tapaamisissa Brezhnev arvosti Kekkosen vilpittömyyttä, luontevaa seurustelutaitoa ja valmiutta pohtia yksityiskohtaisesti erilaisia ongelmia.

Kekkosella oli myös erityisasema idän ja lännen välillä, sillä hänen 180 asteen strategiaansa kuului myös informaation välittämistä ja vaihtoa. Lännen johtajat, ennen muuta kansainvälisissä suhteissaan henkilöpsykologiasta hyvin kiinnostunut Yhdysvaltojen presidentti Richard Nixon, halusivat kuulla Kekkosen tuoreita arvioita neuvostojohtajista.

Hyvä esimerkki saatiin Kekkosen välittömästi Neuvostoliiton-vierailun vanavedessä tapahtuneella vierailulla Yhdysvaltoihin kesällä 1970. Varoen huolellisesti vuotoja Kekkonen ei antanut minkäänlaisia henkilöarvioita tapaamistaan neuvostojohtajista. Silloin tällöin, tilanteesta ja keskustelukumppanista riippuen, hän teki kuitenkin poikkeuksia.

Tavatessaan nyt Richard Nixon hän vertaili Hrutshevia ja uusia vallanpitäjiä. Kekkonen kuvaili hyvin tuntemaansa Hrutshevia laskelmoimattoman impulsiiviseksi ja arveli – osittain aivan oikein – että juuri Hrutshevin arvaamattomuus oli johtanut hänen kukistumiseensa. Kekkonen tähdensi Nixonille, että uudelle johtotroikalle oli luonteenomaista varovaisuus ja pyrkimys Neuvostoliiton ulkopoliittisen aseman stabilisoimiseen, mikä oli varmaan yksi motiivi siihen, että uusi neuvostojohto halusi vakavissaan päästä strategisten aseiden rajoittamissopimukseen. Kekkonen painotti, että neuvostojohdossa oli myös luonteeltaan hyvin erilaisia ihmisiä, joista Kosygin oli selvästi parhaiten informoitu ja älyllisesti korkealla tasolla.

Ottaen huomioon, että Kekkosen näkemys oli uunituore, ja että Nixon oli vasta hankkiutumassa henkilökohtaiseen kontaktiin neuvostojohtajien kanssa, Suomen presidentin arviot ja kuvaukset olivat varmasti hänelle hyvin hyödyllisiä. Miten hyödyllisiä, siitä ovat hyvin kuvaavia Nixonin sanat avustajalleen Henry Kissingerille: ”Sanoin Henrylle, että aliarvioimme venäläisiä, koska me arvioimme heitä tapojen perusteella emmekä katso syvemmälle millainen luonne ja voima heillä todella on. Emme voi tehdä suurempaa virhettä kuin luokitella heidät joko hölmöiksi tai yksinkertaisesti sivistymättömiksi ja karkeiksi.”

Nixon näkemyksessä näyttää heijastuvan osaksi Hrutshevin ajan perintö, mutta myös uusi tilanne. Kaksi vuotta myöhemmin, kun Nixon oli oppinut tuntenut Brezhnevin vieraanaan, hänelle syntyi käsitys pääsihteeristä karhumaisena, ekspressiivisenä, emotionaalisena, joviaalisena, mutta myös hyvin ovelana ihmisenä, jossa oli iso annos charmia – great animal magnetism”. Kosyginia Nixon taas arvioi hyvin asialliseksi ”business like”-mieheksi ja kommunistiseksi aristokraatiksi, josta heijastui hyvin vähän lämpöä ulospäin.

Kekkosen ja Brezhnevin suhdekehityksen ensivaikutelmat eivät juuri muuttuneet 1970-luvun alun käännekohdassa. He suhtautuivat toisiinsa korrektisti, arvonannolla ja kunnioituksella. Epävirallisissa Zavidovon tapaamisissa he kokivat toisena mukavina jahtikavereina ja seuramiehinä, mutta mitään erityistä lähentävää henkilökemiaa ei syntynyt. Ehkä suutin syy tähän Kekkosen puolelta oli se, että hyvin kunnianhimoinen ja narsismiin asti turhamainen ja itsekeskeinen Brezhnev oli hänen mielestään paljon pinnallisempi ihminen kuin vaatimaton ja syvällisesti ajatteleva Kosygin. Kekkosen asteikolla sellaisilla merkeillä, että Brezhnev ei lähtenyt kertaakaan Kekkosen kanssa saunomaan, kun taas Kosygin teki sen joka kerta, oli varmasti suuri vaikutus. Juuri tällaisissa tilanteissa Brezhnevin varovaisuus ja välttäminen joutuvasta ”lähietäisyydelle” Kekkosen kanssa tulivat korostetusti esille.

Viktor Vladimirovin toinen virkamatka Suomeen jäi lyhyeksi, sillä jo syksyllä 1971 hän joutui pikaisesti poistumaan maasta. Virallisesti ilmoitettiin hänen sairastuneen, mutta todellisuudessa lähtö liittyi laajan läntisen tiedusteluverkon paljastumiseen erään yliloikkarin Barronin kautta. Vladimirov paljastettiin ns. märkien operaatioiden eli sabotaashien ja salamurhien järjestäjäksi.
Presidentin uudeksi yhteysmieheksi Tehtaankadulle lähetettiin hänen ”vanha hyvä ystävänsä” M.G. Kotov, jonka tulosta Stepanov oli tiedustellut presidentin mielipidettä. Samassa yhteydessä Stepanov ilmaisi olevansa valmis palaamaan Suomeen 4-5 vuoden perästä.

Lähdeaineisto:
Esa Seppänen: Itäsuhteiden kolmidraama ISBN 978-951-20-7492-1

Ei kommentteja: