Nootti oli monien tekijöiden summa. Alkuperäinen ajatus lähti varmuudella pyrkimyksestä tukea Kekkosta, mutta kun Hrustshev oli sen hyväksynyt, muodostui se samalla kansainvälispoliittiseksi vaikutuksiltaan. Nootti ei varmasti sinänsä muuttanut yhtään mitään maailmalla. Se vain varmisti Suomen kuulumisen turvallisuuspoliittisesti Neuvostoliiton etupiiriin ja sisälsi viestin, että Naton eteneminen Pohjois-Euroopassa johtaisi todennäköisesti tukikohtavaateisiin Suomessa. Yhtäältä nootti oli siten turvallisuuspolitiikkaa reviirien osoittamiseksi ja toisaalta se oli sekaantumista Suomen sisäisiin asioihin, mutta sitähän Neuvostoliitto teki erityisesti kulissien takana. Nootti vahvisti ja heikensi omalla tavallaan presidentti Urho Kekkosta. Suomessa Kekkosen asema nootin ansiosta vahvistui huomattavasti. Häntä alettiin pelätä. Hrustshevin havaittiin menevän hyvin pitkälle Kekkosen tukemisessa.
Tosiasia on kuitenkin se, että Kekkosen aikana Suomen suhteet länteen vahvistuivat kaiken aikaa. Sitä työtä tekivät muutkin kuin Kekkonen. Suomen kansan historialliset perinteet, kulttuuritottumukset, oikeusjärjestelmä, talouselämä, jatkuvasti lisääntynyt tiedonvälitys, läntisiä arvoja painottava diplomatia; kaikki nämä tekijät ovat vaikuttaneet Suomen suuntautumiseen. Suomessa vain harvat ajoivat tosissaan lähentymistä kultturellisesti itään. Kekkonen ajoi presidenttinä Suomen länsisuhteiden vahvistamista.
Presidentinvaalit
Valitsijamiesvaalit tasavallan presidentin valintaa varten oli käyty noottikriisin jälkitunnelmissa 15.-16.1.1962. Honka-liitto oli hajotettu samana päivänä, jolloin presidentti Urho Kekkonen oli päässyt pääministeri Hrustshevin kanssa Novosibirskissä lopulliseen yhteisymmärrykseen noottikriisin päättämiseksi. Vaaliasetelmat olivat muuttuneet silloin istuvan presidentin kannalta edullisemmiksi, ja poliittinen tuki laajeni Maalaisliiton ulkopuolelle jo ennen vaaleja. Kekkosen ja Hrustshevin yhteinen tavoite oli saavutettu. Kekkonen istui tukevasti vallassa vaalien jälkeen Suomessa. Molemmat kansanpuolueet olivat ilmoittautuneet pian Honka-liiton kaatumisen jälkeen Kekkosen taakse. Osa Ruotsalaisesta kansanpuolueesta oli tosin karsastanut ajatusta Kekkosen tukemisesta, mutta vaalien alla koko puolue oli varsin yksimielisesti kuitenkin Kekkosen takana. Kokoomus lähti lopulta sekin Kekkosen taakse tammikuussa tekemällään päätöksellä, joten Kekkosen saama poliittinen tuki oli porvarillisella puolella kattava jo ennen vaaleja.
Sosiaalidemokraatit asettivat oman ehdokkaansa jouduttuaan luopumaan Olavi Hongasta. Puolueen ehdokkaaksi tuli Rafael Paasio. Skogilaisten ehdokas oli liikkeen johtohahmo Emil Skog. SKDL ja kommunistit olivat asettaneet Paavo Aition omaksi ehdokkaaseen.
Äänestysvilkkaus oli hyvin korkea, sillä peräti 80,2 % äänestäjistä osallistui vaaleihin. Kekkosen vaaliliitto sai suoraan 145 valitsijamiestä, Aition 63, Paasion 36 ja Skogin vaaliliitto sain vain kaksi valitsijamiestä. Helmikuun 15. päivänä toimitetussa presidentinvaalissa Kekkonen sai 199 ääntä ja tuli valituksi suoraan ensimmäisellä kierroksella uudelleen tasavallan presidentiksi. Noottikriisin pelonsekainen tunnelma purkautui Kekkosen taakse asettumisena ja korkeana osallistumisprosenttina vaaleissa. Strategia Kekkosen aseman vahvistamiseksi Suomessa onnistui, mutta uhka sotilaallisista konsultaatioista oikeistolaisti Suomea.
Eduskuntavaalit
Uusi eduskunta jouduttiin noottikriisin aikaisen päätöksen mukaan valitsemaan kesken presidentinvaalien 4.-5.2.1962. Noottikriisi ja presidentin vaali vaikuttivat voimakkaasti myös eduskuntavaaleihin. Niissäkin äänestysvilkkaus oli ennätyskorkea. Vaaleissa Maalaisliitto säilytti asemansa ja sai 23,0 % annetuista äänistä (23,1 % vuonna 1958). Puolue sai viisi kansanedustajaa lisää, joten Maalaisliitto saattoi katsoa voittaneensa vaalit. Kokoomus säilytti suurin piirtein asemansa. Puolue menetti vain 0,3 % osuudestaan ja sai näissä vaaleissa 15,0% äänistä.
Vasemmistopuolueista SDP menetti ääniä ja sai 19,5 % äänistä (23,2 % vuonna 1958). SDP menetti suurimman puolueen aseman, jota se oli pitänyt halussaan 55 vuotta, ja sai kymmenen paikkaa vähemmän kuin edellisissä vaaleissa. TPSL – sos.dem. oppositio tai skogilaiset – kärsi tuntuvan tappion ja menetti 12 paikkaa eli lähes kaiken. Paikkoja jäi enää kaksi. SKDL sai kaikkiaan 22 % äänistä (23,4% vuonna 1948), mutta odotuksiin nähden tulos oli paha takaisku. Vaalitulos heikensi SKP:n asemaa NKP:n silmissä. Vuoden 1962 vaaleissa eduskunnan enemmistösuhteet muuttuivat: porvarilliset puolueet saivat enemmistöaseman ääniosuuksin 54,1 % - 45,9 %. Paikkajakautuma muodostui sosialisteille ja kommunisteille tappiolliseksi lukemin 113-87. Äänestysvilkkaus oli peräti 85,1 %. Nootin arvioidaan vaikuttaneen vaalitulokseen tavalla, jota Neuvostoliitto ei toivonut. Kommunistien osuus heikkeni.
Karjalaisen ensimmäinen hallitus
Ahti Karjalaisen kannalta tapahtui kaksi merkittävää asiaa. Ensinnäkin Kekkonen jatkoi vahvistuneena presidenttinä, ja toisaalta porvarillinen rintama voimistui vaaleissa. Samalla hänen oma eduskuntaryhmänsä nousi eduskunnan suurimmaksi. Karjalainen sai Helsingissä 19 337 ääntä. Presidentti antoi Ahti Karjalaiselle hallituksen muodostajan tehtävän 15.3.1962. kello 10. Samana päivänä kokoontuivat eduskunnan porvariryhmien edustajat ensimmäiseen kokoukseensa. Porvarilliset ryhmät hyväksyivät SAK:n mukaantulon. SAK oli skogilaisten hallussa. Taustalla vaikutti voimakkaasti se tosiasia, että Neuvostoliitto tuki tätä sosiaalidemokraattista liikkeen osaa voimakkaasti. Hallitusneuvottelut junnasivat paikallaan. SAK pitkitti päätöksiään. Neuvostoliitto suhtautui kriittisesti kokoomuksen mukaan tuloon hallitukseen. Neuvostoliitto seurasi tiivisti tilannetta, ja suurlähettiläs Zaharov otti 5.4.1962 Unkarin lähetystön vastaanotolla kantaa Suomen hallituskysymykseen sanomalla Karjalaiselle suunnitellusta hallituksen kokoonpanosta: ”Teidän yrityksenne on äärimmäinen raja, mihin se voi mennä.” Neuvostoliitto alkoi periä maksua Kekkoselle antamastaan tuesta. Se kertoi, mikä Suomen hallituspolitiikassa oli soveliasta ja mikä ei. Kekkosen oli pakko ottaa tämä huomioon. Hän oli menettänyt toimintavapauttaan, ja hänen kätensä oli sidottu Neuvostoliiton edustajien kannanottoihin. Hrustshev yllytti SKDL:ää hallitukseen, joten Hertta Kuusisen tarjous SKDL:n osallistumisesta Karjalaisen hallitukseen tulee varsin ymmärrettäväksi. On myös niin, että Hrustshevin piti tehdä jotakin tyynnyttääkseen omia ”haukkojaan” Moskovassa.
Karjalainen oli noussut pääministeriksi 39-vuotiaana ohitse monien muiden, kuten Sukselaisen, Virolaisen ja Miettusen, vaikka hänen asemansa puolue-elimissä ei ollut merkittävä. Ahti Karjalainen oli presidentti Urho Kekkosen valinta. Kekkosen viittauksen yöpakkasiin sulkivat pois Virolaisen pääministeriehdokkaiden joukosta. Karjalainen oli korviaan myöten presidenttipelissä mukana. Presidenttipelissä Karjalainen nykäisi itselleen etumatkaa muihin. Tähtäin oli vuodessa 1968 ja niissä näkymissä, että Urho Kekkonen luopuisi tehtävistään. Ahti Karjalainen oli sisäistänyt oman tulevaisuudenkuvansa Suomen presidenttinä. Kuka olisi Karjalaisen pahin vastustaja? Vai oliko Karjalaisen pahin vastustaja Karjalainen itse?
Lähdeaineisto:
Jukka Seppinen: Ahti Karjalainen – poliittinen elämäkerta ISBN 951-1-13878-2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti