Urho Kekkonen idässä ja lännessä

Kun Suomen ulkopolitiikan ylin johto maaliskuun 1. päivänä 1956 vaihtui tosiin käsiin, ei ulkopolitiikkamme peruslinjassa tapahtunut muutosta – ystävälliset, keskinäiseen luottamukseen ja toistensa kunnioittamiseen rakentuvat läheiset, vilkkaat suhteet Suomen ja Neuvostoliiton välillä ovat meille elinehto ja kummankin maan edun mukaiset. Alkuvuoteen 1956 mennessä oli maamme saavuttanut poliittisen aseman, joka soi valtiojohdolle mahdollisuuden toteuttaa laajempaa ulkopoliittista kanssakäymistä mm. valtiovierailujen muodossa.

Lokakuussa 1956 Ruotsiin

Ruotsin kuningaspari oli suorittanut vuonna 1952 valtiovierailun maahamme, mutta vastavierailua, johon oli kutsu, ei ollut tehty. Presidentti Kekkonen vieraili Ruotsissa 2.- 4. lokakuuta 1956. Presidenttiparin valitseman seurueen muodostivat ulkoasiainministeri Ralf Törngren, rouva Margareta Jalas, lähetystöneuvos Reino Palas sekä adjutantit kenraalimajuri Ragnar Grönvall ja majuri Urpo Levo. Ulkoasiainministeri Törngrenin avustajana seurasi matkalla lähetystöneuvos Osmo Orkomies.
Ensimmäisen kerran sotien jälkeen valtionpäämies ja hänen puolisonsa lähtivät edustamaan maataan vierailulle, jonka tarkoituksena tiedettiin olevan korkeimmalla tasolla tapahtuva ystävyyden ja arvonannon osoitus kahden rauhaa rakastavan kansan välillä. Paasikivi oli virkakautensa aikana suorittanut kaksi virallista vierailua ulkomaille. Hän oli läsnä edesmenneen Ruotsin kuninkaan Kustaa V:n siunaustilaisuudessa ja suoritti syksyllä 1955 valtiovierailun Neuvostoliittoon.
Presidenttipari vastaanotettiin Bromman lentokentällä ja Tukholmassa kaikilla valtiovierailuihin liittyvillä juhlallisuuksilla. Sadan lentokoneen muodostama osasto vastaanotti heitä kuljettaneen lentokoneen Ruotsin valtakunnan rajalla ja saattoi lentokentälle, jossa kuningas ja kuningatar, kuningashuoneen Ruotsissa olevat jäsenet, valtioneuvoston jäsenet pääministerin johdolla sekä korkeimmat virkamiehet ja hovin edustajat olivat toivottamassa vierailijoita tervetulleiksi.
Toisen vierailupäivän ensimmäinen käyntikohde oli Pohjoismainen museo. Myös Karoliinisen sairaalan lastenosasto oli vierailun kohde. Kolmannesta vierailupäivästä suurin osa vietettiin Tukholman ulkopuolella. Vierailu suuntautui Uppsalaan.

Elokuussa 1957 Islantiin

Oli tiistai elokuun 13. päivä 1957, kun presidenttipari Kekkonen seurueineen varhain sateisena ja koleana aamuna nousi Aeron Convairiin Seutulassa, josta pääohjaaja Olli Puhakka lähti viemään seuruetta pohjolan itäisestä sen läntiseen tasavaltaan. Kahdeksan tuntia myöhemmin laskeutui kone etelämaisen loistavassa auringonpaisteessa Reykjavikin lentokentälle. Vieraiden laskeutuessa koneesta punaiselle matolle astui Islannin komea ja hienostunut presidentti Asgeir Asgeirsson lempeän arvokkaan puolisonsa Dora Thorhaldsdottirin kera heitä vastaan, ja niin puristivat nämä kaksi presidenttikollega toistensa käsiä kahden maanäidin syleillessä toisiaan. Tämän ”perhekohtauksen” jälkeen välähtivät messinkisoittimet ja ilmoille kajahtivat molempien maiden kansallislaulut kesätuulen säestäessä. Presidentti Kekkosen seurueeseen kuuluivat ulkoministeri Johannes Virolainen, pääkonsuli ja rouva Erik Juuranto, vanhempi adjutantti kenraali Ragnar Grönvall, suurlähettiläs E. Hj. Palin, prf. Pauli Soisalo.
Yliopistolla opetusministeri Gislasson ojensi presidentti Kekkoselle ensimmäisen kappaleen Kalevan islanninkäännöksestä. Valtiovierailuun kuului kalastusmatka, jossa presidentti Kekkosta perehdytti islantilaisen lohenkalasuksen salaisuuksiin taiteilija-kirjalija.kymmenottelija-teräsmies Gudmund Einarsson.

Syyskuussa 1957 Tanskaan

Kun tasavallan presidentti ja rouva Kekkonen 3.-6. syyskuuta 1957 tekivät valtiovierailun Tanskaan, sattui niin, että vierailun ensimmäinen päivä oli samalla presidentin syntymäpäivä. Vastaanotossa maan ilmavoimien edustus oli näkyvä. Kuningas Frederik oli pukeutunut punaiseen ilmavoimien kenraalin virkapukuun, ja ilmavoimista oli myös kunniakomppania. Presidenttipari asui vierailun ajan Amalienborgin linnassa.
Tanskan kuningas Frederik sanoi juhlapuheessaan, että me tanskalaiset tunnemme ja tiedämme, että Suomi on erottamaton osa Pohjolaa, ja se vuoksi se päivä, jolloin Suomen eduskunta yksimielisesti hyväksyi Suomen liittymisen Pohjoismaiden neuvostoon, oli meille ja koko Pohjolalle todella mieluisa. Molemmat maamme ovat Yhdistyneiden Kansakuntien jäseniä ja tässä yli koko maailman ulottuvassa yhteenliittymässä ja sen muissa alajärjestöissä teemme yhdessä työtä yhteisen päämärän hyväksi: maailman rauhan ja keskinäisen ymmärtämyksen saavuttamiseksi sekä turvallisuuden ja hyvien elinehtojen luomiseksi yksityisille ihmisille.
Presidenttipari tutustui Kööpenhaminan kaupunginjohdon opastuksella asuntoalueeseen, joka oli rakennettu erityisesti vaikeissa oloissa elävien kaupunkilaisten tarpeita silmälläpitäen. Suurperheisille tarkoitettujen asuntojen lisäksi oli rakennettu asuntoja vaikeavammaisia ajatellen, jotka eivät omin avuin pysty liikkumaan.

Toukokuussa 1958 kiertomatka Neuvostoliittoon

Toukokuun kymmenenä viimeisenä päivänä 1958 tasavallan presidentti seurueineen teki maantieteellisiltä mitoiltaankin huomattavan valtiovierailun Neuvostoliittoon. Matkan kokonaispituus kohosi yli 10 000 kilometriin. Pääasiassa ystävällisiä puheita ja hauskoja elämyksiä, mutta myös muutama tiivis neuvottelu mahtui retken puitteisiin.
Lentokentällä vieraita vastaanotettaessa Voroshilov ja Hrustshev yllättyivät, kun presidentti Kekkonen pitäessään tervehdyspuhetta lausui sen lopuksi venäjänkieliset lauseet, jotka sujuivat erinomaisen hyvin. Näytti siltä, että presidentti Kekkonen oli nähnyt melkoisesti vaivaa ja päässyt venäjänkielen taidossa myös tuloksiin. Presidentin huomaavainen vaivannäkö teki isäntiin vaikutuksen. Presidentti Voroshilov korosti Suomen ja Neuvostoliiton välisen ystävällisen yhteistyön olevan loistava näyte erilaisen valtio- ja yhteiskunnallisen järjestelmän omaavien maiden rauhanomaisesta rinnakkaiselosta.
Matkan huomattavana poliittisena saavutuksena voi pitää sitä vilpitöntä tahtoa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi, mikä on ilmennyt presidentti Kekkosen puheissa ja vastauspuheissa niihin. Vilpittömyydelle annetaan täällä arvoa ja johdosta voi syntyä myötämieltä, josta ystävyys kasvaa.

Tammikuussa 1959 Leningradiin Neuvostoliittoon

Tasavallan presidentin matkalle lähtö Leningradiin tapahtui lumipyryisenä keskiviikkopäivänä 21.1.1959. Saattajina Helsingin rautatieasemalla olivat hallituksen, ulkoministeriön sekä diplomaattikunnan edustajat ja Neuvostoliiton suurlähetystöstä vt. asianhoitaja Filippov, joka ojensi rouva Kekkoselle punaisen ruusukimpun.
Rajalle tasavallan presidentti saapui kello 18, ja Neuvostoliiton puoleisella raja-asemalla olivat vastassa Leningradin kaupunkineuvoston varapuheenjohtaja Tolstikov, ulkoministeriön protokollapäällikkö Molotskov sekä suurlähettiläs Wuori. Torstaiaamuna levisi maailmalle yllättävä uutinen, jonka mukaan pääministeri Hrustshev oli seurueineen saapunut Leningradiin.
Tammikuun 23. päivä muodostui näkyvien tulosten kannalta merkittäväksi. Hrustsehv lausui: ”Me tahtoisimme rakentaa Suomen kanssa sellaiset suhteet, jotka olisivat esikuvana hyvistä suhteista sosialistisen valtion ja sellaisen valtion välillä, jonka yhteiskuntajärjestys ei perustu sosialistiselle pohjalle.”
Epäilemättä Suomen kansan laajat piirit huokaisivat helpotuksesta todettuaan, että suurta huolta aiheuttanut ”yöpakkaskausi” oli päättynyt ja ilmapiiri itäisissä suhteissamme oli seestynyt.

Marraskuussa 1960 Moskovaan Neuvostoliittoon

Suomen tasavallan presidentin aloitteesta suoritettiin perusteellinen mielipiteiden vaihto Suomen ja Neuvostoliiton kaupallisista suhteista. Tässä yhteydessä presidentti Kekkonen esitti Suomen näkökannan niistä keinoista, joiden avulla molempien maiden välisiä kaupallisia ja taloudellisia suhteita olisi edelleen kehitettävä EFTA:n (Euroopan Vapaakauppaliiton) perustamisen johdosta. Neuvostoliitto ymmärsi Suomen pyrkimyksen säilyttää kilpailukykynsä läntisillä markkinoilla. Suomi tahtoo tehdä erillisen sopimuksen EFTA:n kanssa.
Presidentti Kekkosen seurueeseen kuuluivat kauppa- ja teollisuusministeri Ahti Karjalainen, eduskunnan varapuhemies Paavo Aitio, professori Veli Merikoski, varatuomari Päiviö Hetemäki, päätoimittaja Rafael Paasio, pormestari Sven Högström ja johtaja Hannes Tiainen. Ulkoministeriöstä oli mukana osastopäälliköt Olavi Munkki ja Jaakko Hallama sekä apulaisosastopäällikkö Max Jakobson. Lisäksi presidentin mukana seurasivat molemmat adjutantit, kenraalimajuri R. Grönvall ja majuri Urpo Levo. Myöhemmin kutsuttiin mukaan ylijohtaja Olavi Mattila ja pankinjohtaja Reino Rossi. Myös kulkulaitosministeri Arvo Korsimo oli yllättäen saanut kutsun saapua nopeinta tietä Moskovaan. Hän tuli sinne TVH:n osastopäällikön, yli-insinööri Erkki Lappi-Seppälän kanssa. Saimaan kanavaa koskeva kysymys oli näet saamassa uuden käänteen. Varsinaisiin yhteisneuvotteluihin päästiin käsiksi tiistaina 22.11.1960. Hrustshev totesi Neuvostoliiton hallituksen olevan erittäin tyytyväinen sen johdosta, että Suomen ja Neuvostoliiton välinen, molemmille edullinen yhteistyö oli edelleen menestyksellisesti kehittynyt. Julkilausumassa todettiin, että Suomi harjoittaa rauhantahtoista ja puolueetonta ulkopolitiikkaa. Neuvostoliiton taholta ilmoitettiin, että se on valmis luovuttamaan Saimaan kanavan neuvostoliittolaisen osan Suomen valtion käyttöön vuokran perusteella enintään 50 vuoden ajaksi tarpeellisen ranta-alueineen.

Katso Kekkosen valtiovierailut
http://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_tasavallan_presidentti_Urho_Kekkosen_valtiovierailuista

Kauppapoliittiset suhteet 1944-1962
http://www.ennenjanyt.net/1-02/androso2.htm

Kimmo Rentola Suomi ja Eurooppa 1956-1958
http://www.paasikivi-seura.fi/36

Lähdeaineisto:
Karjalainen, Repo, Vilkuna: Urho Kekkonen idässä ja lännessä
Huom. Lähdekirjasta on jäänyt pois Kekkosen Norjan vierailu vuodelta 1957.

Veikko Vennamo kulissien takaa

1950-luvun alussa jouduin eduskunnassa puuttumaan laajeneviin väärinkäytöksiin. Silloin alkoi johdonmukainen taisteluni maamme taloudellista rappiota vastaan. Mutta seurauksena oli joutuminen mahtavien voimien vihan ja vainon kohteeksi, Veikko Vennamo kirjoittaa.
Puutuin eduskunnassa Salaputki-skandaaliin ja todistin laajassa puheenvuorossani ministerien laittomat teot. Juttu meni lopulta valtakunnanoikeuteen ja tuomioita langetettiin. Skandaali leimasi ennen muuta sosiaalidemokraatit, sillä laittomia verovaroja oli myönnetty Fagerholmin hallituksen aikana.

Kaljakallio-jutussa jouduin ottamaan esille vaikutusvaltaisen sosiaalidemokraattisen kansanedustajan Aarre Simosen asiat. Sain hänestä vihamiehen loppuiäkseni. Joulukuun 15. päivänä 1952 kerroin eduskunnassa yksityiskohtaiset tiedot Kaljakallion aravatalosta. Aravalain mukaan lainoitettavissa huoneistoissa sai olla enintään 100 neliötä, mutta viiden huoneiston pinta-ala oli lukemani todistuksen mukaan vähintään 150 neliötä. Yhden prosentin korolla aravalainaa myönnettiin 2,95 miljoona silloista markkaa kutakin huoneistoa kohti. Näiden asuntojen ja lainojen saajat olivat maamme suurituloisimpia.
Esittämäni todisteet olivat kumoamattomat. Simonen julisti minut eduskunnassa mielisairaaksi, eikä puhemiehenä toiminut Fagerholm perustuslain vastaisesti katsonut aiheelliseksi rangaista häntä.

Sota-ajasta oli kulunut jo vuosia ja moraali rappeutui yhä pahemmin. Olimme vaarallisella tiellä ja rehellisyyden puolustaja joutui häikäilemättömän ajojahdin kohteeksi. On muistettava, että vielä tällöin Suomi oli sodasta kärsinyt köyhä maa. Poliittisessa taistelussa joutuivat syyttömät ja sivulliset usein kärsimään. Niinpä vaimoni isä sai Kotkassa seuraavana päivänä halvauksen luettuaan Simosen hyökkäyksestä. Vaimoni taas vietiin sairaalaan ja menetimme syntymättömän lapsemme, Vennamo kirjoittaa.
Molemmat olivat rakentaneet koko elämänsä rehellisyyden ja isänmaallisuuden perustalle ja luottaneet oikeuteen. Järkytys oli sen vuoksi suuri.

Vuoden 1954 jouduin ensimmäisen kerran puuttumaan puhemiehen menettelyyn. Puolustin kansanedustajan esitysoikeutta, joka on perusoikeus ja jota voidaan eduskunnassa rajoittaa vain selvän säännöksen perusteella. Voitin eduskunnassa äänin 92-79, 6 tyhjää ja poissa 22. Puhemiehen menettely lähetettiin eduskunnan perustuslakivaliokunnan tutkittavaksi.

Jo Kekkosen viimeisessä hallituksessa kansamme laajoja kerroksia puolustava talouspoliittinen peruslinjani ajautui syvenevään ristiriitaan maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien suuryrityksiä suosivan linjan kanssa. Jouduin jopa liittämään eriäviä mielipiteitä valtioneuvoston pöytäkirjoihin.
Niinpä ilmoitin eduskunnassa helmikuussa 1956, että olen merkinnyt valtioneuvoston pöytäkirjaan eriävän mielipiteeni, koska maidon tuottajahintaa vastoin eduskunnan syksyllä tekemää päästöstä aiotaan alentaa säännöstelylailla, jota sosiaalidemokraattinen maatalousasiantuntija, ministeri Tiainen oli ajanut ja ajoi myös eduskunnassa.

Hyökkäykset laajojen kansankerrosten elintason nostamista ja omien kotien hankintaa vastaan kiihtyivät. Katsoin asialliseksi puolustaa estottomasti peruslinjaani eduskunnan käsitellessä vakauttamisohjelmaa. Arvostelin tiukasti sosiaalidemokraattien johtomiestä Väinö Leskistä, joka väitti käsittämättömästi, että ”asutustoiminta on aiheuttanut ja aiheuttaa työttömyyttä”. Väinö Leskinen puhui myös perhe- ja pienviljelystä vastaan. Hänen ajamansa tuholinjan takia työpaikkojen kysyntä teollisuuskeskuksissa ja kasvukeskuksissa ylitti työpaikkojen määrän.

Kun maalaisliiton eduskuntaryhmä ”rikkaita” vastustavan talouspoliittisen linjani vuoksi siirsi minut sivuun vaikutusvaltaisesta asemastani, minut nimitettiin eduskunnan kulkulaitosvaliokunnan puheenjohtajaksi. Herätin heti pahaa verta puuttumalla maamme tiestön tilaan. Totesin, että kunnollinen tieverkosto on kansantaloudellemme yhtä välttämätön kuin verisuoniverkosto ihmisruumiille. En unohtanut myöskään kunnan- ja kyläteitä. Vaadin varoja teiden kunnostamiseen ja korostin uhrattujen varojen tulevan nopeasti moninkertaisesti takaisin.

Osoitin eduskunnassa myös, kuinka vientimaksulaki, josta hallitus joutuikin melko nopeasti sen järjettömyyden vuoksi luopumaan, aiheutti sen, että metsänomistajat laskelmieni mukaan menettivät enemmän kuin kaikki sodanjälkeisen asustustoiminnan maanluovuttajat. Jouduin vientimaksuasiassa jyrkkään ristiriitaan pääministeri Sukselaisen kanssa, joka ilmoitti vientimaksulain olevan välttämätön. Kantani kuitenkin voitti ja laki äänestettiin yli vaalien. Olin kuitenkin edelleen maalaisliiton eduskuntaryhmän jäsen.

Kiinnitin eduskunnan huomiota myös aloitettuihin siirtotyömaihin. Arvostelin maalaisliittolaista hallitusta, joka halusi siirtää kansalaisia suurin kustannuksin satojen kilometrien päähän perheistään. Sitä mukaan kuin etäännyimme sota-ajasta, taloudellinen saalistus laajeni ja syveni. Väärinkäytökset lisääntyivät. Ne levisivät Sukselaisen johdolla myös Kansaneläkelaitokseen, jonka pääjohtajana hän oli.

Lokakuun 15. päivänä 1957 puutuin eduskunnassa Kansaneläkelaitoksen skandaaliin, joka voimakkaasta suojelusta huolimatta aikanaan johti pääministeri Sukselaisen kaatumiseen. Totesin, että Kansaneläkelaitoksessa oli toimittu kansaneläkelain selvien säännösten vastaisesti. Omat henkilöt pääjohtajaa myöten olivat saalisaneet. Todistin, että kysymyksessä oli 1 000 miljoonan markan lainoitusväärinkäytös ja ainakin 281 asuinhuoneiston luovuttaminen Kansaneläkelaitoksen omien virkamiesten omistukseen, Myönnetyissä 50 vuoden lainoissa ei ollut Kansaneläkelaitoksen tavanomaista indeksiehtoa ja lainojen korko oli ainoastaan 4,1 prosenttia. Asiasta päättäneet olivat tehneet tahallisen virkarikoksen. Samanaikaisesti tavalliset ihmiset saivat pankeista asuntolainaa vain muutamaksi vuodeksi, minkä lisäksi tuli kaksinkertainen korko indeksiehtoineen.

Puutuin myös Kansaneläkelaitoksen 2 000 miljoonaa markkaa maksaneeseen uuteen palatsirakennukseen, joka rakentamisessa oli paljastunut hämmästyttäviä asioita. Totesin syyllisten korvausvelvollisuuden, josta heidät voi vapauttaa vain armahduslaki tai tasavallan presidentin armahdus. Kysyin, miksi ylimmät laillisuusvalvojat ja valtiontalouden tarkastusvirasto eivät olleet ryhtyneet virkavelvollisuuksiensa mukaisiin toimiin. Kansaneläkelaitoksen tilintarkastajina olivat valtiontalouden tarkastusviraston pääjohtaja ja kansanedustaja Johannes Virolainen.
Vaikka Kansaneläkelaitoksen skandaali oli täysin kiistaton, viranomaiset eivät toimineet ja eduskuntakin puolusti ja suojeli syyllisiä.

Lestadiolaisena Lapista uransa aloittanut entinen pääministeri ja Lapin läänin maaherra Martti Miettunen oli nöyrä Urho Kekkosen apupoika myös kansanedustajana ja kepun puoluesihteerinä. Hän oli tuhoisan peltopaketin isä. Viljelijän usko ja kunnioitus ammattiinsa murennettiin.

Minulta on lukemattomia kertoja kysytty, miksi erosin maalaisliitosta ja mikä oli perimmäinen syy Urho Kekkosen ja minun välirikkoon. Nämä tapahtumat kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa. suhteeni Kekkoseen olivat alusta alkaen hankalat. Olin Viljami Kalliokosken ystävä, Kekkonen ei ollut. Kuitenkin sodanjälkeinen uusi tilanne yhdisti meitä, kun perusnäkemyksemme oli sama. Mutta yhteinen vaara vain peitti Kekkosen ja minun monet eriävät näkemykset. Erot eivät kuitenkaan olleet ulkopoliittisia, joskaan en voinut hyväksyä Kekkosen moraalittomia menettelytapoja tällä elintärkeällä alueella.
Sodanjälkeisen jälleenrakennustyön myötä kasvava kannatukseni ei ollut Urho Kekkosen mieleen, niin kuin ei myöskään Johannes Virolaisen, Vieno J. Sukselaisen, Emil Luukan ym. mieleen.

Marraskuussa 1960 puutuin Kätilöopiston skandaalin yhteydessä maamme rappioilmiöihin yleisestikin. Totesin, että ” ei voida enää vaieten sivuuttaa sitä yleistilannetta, mikä väärinkäytöksien suhteen vaikutusvaltaisten henkilöiden kohdalla maassamme on vallinnut jo vuosikausia. Näitä julkisten ja vaikutusvaltaisten henkilöiden jopa tunnettuja väärinkäytöksiä suojellaan ja lisäksi niiden selvittämistä viivytellään vuosikausia ja lisäksi rötöksistä piittaamatta ikäviin asioihin sekaantuneet henkilöt istuvat kansamme poliittisina ja hallinnollisina johtajina aina oikeuslaitosta myöten ja heitä hallitus esittää ja presidentti nimittää yhä vaikutusvaltaisemmille ja vastuullisemme paikoille.” Edelleen mainitsin puheenvuorossani, että ”on selvästi havaittavissa pelin ja välinpitämättömyyden leviäminen. Ei uskalleta puolustaa lakia ja oikeutta, kun nähdään, että jos joku näin yrittää tehdä, koston ja vainon miekka nopeasti hänet tavoittaa. Tällä tavoin vääryyden voimat kutovat verkkonsa yhä tiiviimmäksi.” Näin kirjoitti Veikko Vennamo.

Erkin kommentti: Virolaisen ja Vennamon näkemykset asioista ovat jonkin verran erilaiset, mutta ehkä totuutta löytyy molempien kertomasta. Valitettavasti Veikko Vennamo ei tiennyt oman aikansa pimeästä puoluerahoituksesta eikä CIA:n ja KGB:n toiminnasta riittävästi.

Katso Rötösherrat
http://fi.wikipedia.org/wiki/R%C3%B6t%C3%B6sherrajahti

Wikipediassa on annettu Vennamosta ”virallisen siiven tietoa” eli minun mielestäni yksipuolista tietoa. Katso
Veikko Vennamo
http://fi.wikipedia.org/wiki/Veikko_Vennamo

Vennamon oppipoika on Timo Soini. Katso
Timo Soini blogi
http://timosoini.fi/ploki/7

Heta Ojanperän 94-sivuinen pro gradutyö analysoi Vennamon toimintaa hyvin. Ehkä tämäntapaiselle toiminnalle perustuu perussuomalaisten tuleva vaalivoitto. Katso

Kyllä kansa tietää
https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/12662?show=full

Lähdeaineisto:
Veikko Vennamo: Kulissien takaa ISBN 951-20-2968-5

”Valitse Vennamon tie”

Yleislakko vauhditti sosiaalidemokraattisen puolueen hajoamista. Kesti kuitenkin vielä loppukesään 1957, ennen kuin Skogin ja Simosen johtama oppositio organisoitui omaksi ryhmäkseen ja vaaleissa 1958 jako oli jo selvästi nähtävissä. Sosiaalidemokraattien hajoaminen ulottui läpi kaikkien puolueen johtamien järjestöjen, joista tärkeimpiä olivat SAK, TUL, Naisliitto ja Nuorisoliitto.
Maalaisliitossa ei yleislakon aikana eikä sen jälkeen ollut suuria erimielisyyksiä. Eduskuntaryhmä, puolueen hallitus ja puolueen kenttä olivat aika pitkälle yksimielisiä mitä tuli yleislakkoon ja Fagerholmin hallitukseen. Tästä oli vain yksi poikkeus, kansanedustaja, maatalousministeriön asutusasiainosaston ylijohtaja Veikko Vennamo.

Vennamo joutui Kekkosen viidennen hallituksen aikana jatkuviin erimielisyyksiin pääministeri Kekkosen ja muiden maalaisliittolaisten hallitustovereidensa kanssa. Kun hän ei päässyt mukaan Fagerholmin toiseen hallitukseen, hän välittömästi tämän jälkeen alkoi harjoittaa kovaa oppositiopolitiikkaa uutta hallitusta kohtaa ja toteuttaa vähitellen jatkuvasti kiristyvää suhtautumista puolueen ministereitä sekä koko puoluetta vastaan.

Hän käytti ennen yleislakkoa ja sen jälkeen hyvin jyrkkää kieltä SAK:sta ja sosiaalidemokraateista samalla arvostellen myös omaa puoluettaan syyttäen maalaisliittolaisia ministereitä pehmeydestä ja myöntymisestä SAK:n kohtuuttomiin vaatimuksiin. Vennamo puhui jo silloin kovalla äänellä populistiseen tapaan ”kansasta”, ”enemmistöstä”, ”laillisuudesta” ja ”demokratiasta”. Tähän liittyi vaatimus tiukasta ”laillisuuden noudattamisesta” ja vastustajien leimaaminen ”rikollisiksi”.

Vuoden 1945 eduskuntavaaleissa Maalaisliiton ent. Viipurin läänin itäisen vaalipiirin piirijärjestö asetti ylijohtaja Veikko Vennamon kansanedustajaehdokkaaksi Pieksämäellä pidetyssä kokouksessa. Kokous ei ollut erityisen innostunut tämän kansalle tuntemattoman herraspojan ehdokkuuteen ja hän pääsikin listoille viimeisenä.
Vaaleissa Vennamo osoitti heti suuret kykynsä äänien kerääjänä. Hän toteutti eräiden helsinkiläisten Kokoomuksen ”aseveliehdokkaitten” tapaan ensimmäisenkerran Suomessa voimakkaan henkilökohtaisen vaalimainonnan. Eräs hänen vaalilauseistaan oli:” Valitse oikea tie, valitse rohkea tie, valitse Vennamon tie!”.

Vennamo valittiin vuoden 1945 maaliskuun vaaleissa suurella äänimäärällä eduskuntaan ja vaikka hän samalla oli koko ajan maatalousministeriön asutusasiainosaston ylijohtaja, hän toimi eduskunnassa tarmokkaasti ja osallistui myös aktiivisesti Maalaisliiton työhön.
Alkuvuosina Vennamo oli mukana Kekkosta tukevassa nuorten ryhmässä, vaikka hän samalla piti kiinteätä yhteyttä Kalliokoskeen, joka ei hyväksynyt Kekkosen politiikkaa. Ilmeisesti Vennamo jo aika varhain suunnitteli omaa uraansa puolueessa. Kun 1950-luvun alkupuolella alkoi näyttää ilmeiseltä, että Kekkosesta voi tulla presidentti, niin Vennamo asetti tavoitteekseen nousta Maalaisliiton puheenjohtajaksi sen jälkeen, kun Kekkonen olisi jättänyt paikkansa puolueessa vapaaksi.

Vennamo keskitti poliittiset pyrkimyksensä tuolloin lähinnä asutustilallisiin, niin karjalaiseen siirtoväkeen kuin myös muihin maan saajiin, joiden edustajana hän esiintyi. Hän alkoi puhua ”maan suurimmasta väestöryhmästä” tarkoittaen asutustilallisia ja vaati, että tämän väestön edustus puolueessa oli erityisesti otettava huomioon. Oli luonnollista, että Vennamo katsoi itse olevansa väestön pääedustaja Maalaisliitossa.

Asutustoiminnan ylimpänä johtajana Vennamo suoritti nimenomaan vuosina 1945-1956 suurtyön, sillä hänessä oli sitä tarmoa, aloitteellisuutta ja ”häikäilemättömyyttä”, jota tarvittiin niin sodan siirtoväen sijoittamisessa kuin myös maaseudun maattomien köyhien sosiaalisen aseman parantamisessa. Sodasta palanneet rintamamiehet halusivat saada omaa maata ja säädetty maanhankintalaki antoi heille sitä. He saivat mahdollisuuden rakentaa perheelleen oman kodin. Ennen sotia ei maaseudun maattomilla juuri ollut mahdollisuutta saada maata, vaikka oman maan saanti oli silloisissa oloissa varmin ja monille ainoa tie sosiaaliseen nousuun.

Ajatus asutustilallisen oman järjestön perustamisesta syntyi Maalaisliitossa jo talvisodan jälkeen, mutta jatkosodan puhkeaminen siirsi sen toteuttamisen aina 1950-luvulla saakka. Uuden järjestön alkuvuosina Vennamon vaikutusvalta siinä oli hyvin voimakas ja hän osallistui kunniapuheenjohtajana kiinteästi sen päättävien elinten työhön. Varsin pian Asutusliiton perustamisen jälkeen alettiin asutustilallisille markkinoida ylijohtaja Veikko Vennamon muotokuvia, jotka joku kuvanveistäjä oli muotoillut. Kuvia oli kolmea lajia: halvin oli tavallinen seinällä pidettävä kipsikuva, seuraava hinnaltaan oli ruskeaksi patinoitu ja kallein oli valettu pronssiin. Vennamolla oli tavoitteena saada tästä järjestöstä poliittinen ase käsiinsä, sen kautta ja sen avulla hänen tarkoituksenaan oli vahvistaa asemaansa Maalaisliitossa.

Kekkosen viidennessä hallituksessa Vennamo esiintyi eräänlaisena ”laillisuuden vartijana”, minkä johdosta kutsuimme häntä ”kolmanneksi oikeuskansleriksi”, Virolainen kirjoittaa. Veikko Vennamo oli maan hallituksessa laillisuuden ja oikeudenmukaisuuden vankka puolustaja, jota politiikan vanhat ”pelurit” eivät koskaan saa poikkeamaan laillisuuden kapealta polulta. Häneen voi ”köyhä kansa” luottaa, jos puolueet ja niiden johtajat pettävät.

Vennamo alkoi hoitaa omaa tiedotustoimintaansa hallituksen ratkaisuista Asutusliiton kautta kentälle. Liiton toiminnanjohtaja Savolainen nautti niihin aikoihin Vennamon luottamusta ja myötävaikutti siihen, että liiton kenttä sai nopeasti tietää, mitä Vennamo oli tehnyt hallituksessa. Jos esimerkiksi tehtiin päätöksiä, jotka olivat epäedullisia karjataloudelle, Vennamo kertoi heti kentälleen: Hallitus teki taas väärän päätöksen ja pani maidontuottajille rasituksia. Minä kyllä panin vastaan, muta edustamani ”pienviljelyslinja” hävisi Maalaisliiton toisten ministerien ”suurtilalinjalle”.
Jos taas oli kysymyksessä ratkaisu, joka oli edullinen maidintuottajille, Vennamo tiedotti heti kentälleen: Ajoin läpi hallituksessa tämän päätöksen, vaikka Maalaisliiton muut ministeritkin olivat, ainakin aluksi, sitä vastaan.
Puolueen keskushallituksen kokouksessa 16.11.1955 otimme ensimmäisen kerran esille Vennamon ”sooloilun” ja kehotimme häntä lopettamaan sen. Tästä hän kiihtyi silmittömästi, kokouksen jälkeen hän ”nyrkit pystyssä” uhkaili minua tähän tapaan: - Älä sinä lähde minua ja Asutusliittoa vastaan hyökkäämään! Minulla on todistusaineistoa sinua vastaan ja voin vetää sen esiin, Virolainen kirjoittaa.

Helmikuussa 1956 Vennamo soitti kiukkuisena Pekka Silvolalle ja oli vihainen siitä, ettei häntä oltu pyydetty puhumaan puolueen järjestämille tukimieskursseille. ”Sinäkin olet Virolaisen sylkykuppi”, Vennamo raivosi Silvolalle ja uhkasi heittää tämän pois kaikista tehtävistä puolueessa. Vennamolle oli tyypillistä esiintyä määräävänä ja uhkailla raastuvanoikeudella, viran menettämisellä ja poliittisen uran loppumisella, jos joku uskaltaisi asettua toiselle kannalle kuin ylijohtaja Vennamo. Vennamon ”sooloilu” hallituksessa vain lisääntyi sen jälkeen, kun Kekkonen oli valittu presidentiksi. Vennamo oli Kekkosen viidennen hallituksen toinen valtionvarainministeri, jolle kuuluivat mm. virkamiesten palkat.

Vennamo havaitsi jo helmikuussa 1956 hallitusneuvottelujen aikana, että hän on vaarassa pudota pois seuraavasta hallituksesta. Tästä johtuen hän esiintyi hallitusneuvottelujen aikana erittäin jyrkkänä. Vennamon tavoitteena oli päästä Maalaisliiton puheenjohtajaksi seuraavassa puoluekokouksessa kesäkuussa Nivalassa. Kekkosesta oli tullut presidentti - kenttä oli avoin! Fagerholmin hallituksesta putoaminen jyrkensi Vennamon kovaa oppositioasemaa meitä puolueen ministereitä vastaan, Virolainen kirjoittaa. Hän ei nähnyt uuden hallituksen toiminnassa juuri mitään hyvää.

Hänen hyökkäyksensä alkoivat kohdistua voimakkaana puoluesihteeri Korsimoa vastaan, jonka kanssa hän oli ollut pari vuotta aikaisemmin perustamassa Asutusliittoa. Korsimo hermostui Vennamon hyökkäilystä ja keväällä 1956 otti useaan otteeseen ”tapaus Vennamon” esille puolueen hallituksen työvaliokunnassa. – En voi yksin taistella Vennamoa vastaan, Korsimo valitti.
Välittömästi Fagerholmin hallituksen muodostamisen jälkeen 6.3.1956 Vennamo uhkasi Miettusta: Tätä minun syrjimistäni vielä kadutte!

Harvoin on Maalaisliiton kokouksissa kuultu sellaista kielenkäyttöä, jota eräät Vennamoa kannattaneet ”takametsien miehet” Nivalassa käyttivät. Erään Oululaisista olleen asutustilallinen puhui näin: ”Täällä on esitetty Maalaisliiton puheenjohtajaksi jatain ”rohvessyöriä”, taisi olla nimeltään Sukselainen. Ei meidän perällä sellaista miestä tunneta, ei ole sielläpäin liikkunut eikä me siitä ole kuultukaan. Mutta ylijohtaja Veikko Vennamo oli kansalle tuttu, hän on kiertänyt syrjäisimmätkin perukat ja auttanut kansaa, hänet me valitsemme puolueen puheenjohtajaksi!”
Äänestyksen tulos oli Vennamon kannalta murskaava: Sukselainen 627 – Vennamo 101. Kun Vennamo hävisi, niin hän menetti myös asemansa puolueessa. Nivalasta alkoi Vennamon etääntyminen Maalaisliitosta. Vennamo perusti oman Pientalonpoikien Puolueen vuonna 1959.
Lähdeaineisto:
Johannes Virolainen: Yhden äänen presidentti ISBN 951-1-08731-2

Myrskyn silmässä

Kevääseen 1959 saavuttaessa Kekkosella oli takanaan presidenttikaudesta puolet, Elämä Tamminiemessä alkoi vähitellen asettua uomiinsa. Päivärytmi ja –ohjelma vakiintuivat: ylösnousu kello kahdeksan, hunajatee nisun kera, päivän postin, asiakirja- ja raporttimateriaalin läpikäyminen, kirjallisia töitä, keskusteluja ja neuvotteluja vieraiden kanssa aina kello 21.30:een asti. Radion myöhäisuutisten jälkeen presidentti vetäytyi levolle lueskellen kuitenkin vuoteessaan vielä pitkään.

Kekkosen ensimmäisen presidenttikauden loppu oli hengenviljelyn suurta juhlaa. Oulun yliopisto vihittiin, samoin Yhteiskunnallisen korkeakoulun uusi talo Tampereella. Turun yliopistolle valmistuivat uudet toimitilat, Turun kauppakorkeakoululle uusi päärakennus ja Jyväskylän Kasvatusopilliselle Korkeakoululle uudisrakennus. Presidentti itse omistautui näinä vuosina innolla tieteen ja kulttuurin tason määrätietoiseen kohottamiseen. Yliopiston perustaminen Ouluun oli hänelle mitä tärkein asia. Niin sanotut maaseutuyliopistot edustivat Kekkoselle hengen majakoita.

Toinen Kekkosta näinä vuosina suuresti askarruttanut kysymys liittyi tulonjakoon. Hänen mielestään valtiovallalla oli ehdoton velvollisuus taata kansalaisilleen toimeentulomahdollisuudet omassa maassa. Näin ei kuitenkaan ollut tapahtunut. Päinvastoin juopa hyväosaisten ja hädänalaisten välillä oli jatkuvasti kasvanut ja oli repimässä rikki kansakuntaa. Sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden ohella kehitykseen liittyi poliittisia vaaratekijöitä, ennen muuta äärivasemmiston kannatuksen vahvistuminen entisestään. ”Suurkapitalismi on päässyt täysin voiton päälle … Jos tätä menoa jatkuu, niin kansandemokratia tulee pian”, purki Kekkonen huoltaan päiväkirjassaan.

Raskaaksi ajan sai tuntumaan korostuneempi yksinjäämisen tunne, kun jotkut sellaisetkin, joihin oli tottunut luottamaan vähä vähältä kaikkosivat rinnalta. Se jos mikään opetti lisää kyynisyyttä. Harvojen uskollisten joukko supistui presidenttikauden lopulla muutamaan mieheen. Matti-pojan ohella joukkoon kuuluivat Karjalainen, Korsimo, Vilkuna, Sorvali, Kleemola, Kuuskoski ja Lauri Posti.

Suomalaiset pysyivät poikkeuksellisen hyvin selvillä suurvaltasuhteiden kehityksestä. Se johtui suurelta osin siitä, että Zaharov sai Hrustsevilta tehtäväksi jättää Kekkoselle yksityiskohtaiset – enimmiltään kirjalliset – selostukset keskusteluista Macmillanin, Nixonin ja Eisenhowerin kanssa. Joidenkin tietojen mukaan Kekkonen ja Intian pääministeri Jawaharlal Nehru olivat sosialistisen leirin ulkopuolella ainoat, jotka informoitiin näin. Kekkonen puolestaan välitti saamansa tiedot ulkoministeriölle.

Kun Euroopan tulevaisuus alkoi yhä tiiviimmin kytkeytyä Berliinin kohtaloon, Kekkonen kallistui vähitellen sille kannalle, että kahden saksalaisen valtion olemassaolo tulisi tunnustaa. Itämeren kautta Saksan uhka heijastui Suomen turvallisuuspoliittiseen asemaan. Tunnettiinhan Moskovassa huolta nimenomaan Liittotasavallan sotilaallisen läsnäolon lisääntymisestä Itämerellä, mihin kytkeytyi tiivistyvä yhteistyö Tanskan kanssa.

Yöpakkasten kokemuksista versoi Suomessa kesällä 1959 hanke, josta sittemmin ryhdyttiin käyttämään nimitystä Aktion Nord. Sen puuhamiehinä toimivat iäkkäät jääkäriaktivistit sekä myöhemmin myös muutamat tunnetut sosiaalidemokraatit. Yhteistä joukkoon kuuluville oli vastenmielisyys Kekkosta kohtaan. Hankkeen tavoitteena oli pohjoismaiden ”aseistettu puolueettomuusliitto”, toisin sanoen puolustusliitto. Sen mukaan Norjan ja Tanskan edellytettiin eroavan Natosta ja Suomen irrottauduttavan YYA-sopimuksesta. Hankkeessa Ruotsille oli varattu johtava rooli. Erityisen vaarallisena Kekkonen piti sitä, että hanketta pyrittiin toteuttamaan länsivaltojen tuella.

Suurlähettiläs Wuori piti Leningradissa harkitsemattoman puheen, eikä se jäänyt seurauksitta. Jo keväällä 1959 puolustusvoimain komentaja, kenraali K.A. Heiskanen kutsuttiin seurueineen vierailulle Neuvostoliittoon. Kekkosen johdolla kokoontunut valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunta käsitteli asiaa ja tuli siihen tulokseen, ett kutsuun oli Wuoren aloitteen jälkeen vastattava myöntävästi. Kun Heiskanen pani kynsin hampain vastaan, Kekkonen joutui käskemään hänet matkalle, mikä vuoksi kenraali onnistui toteuttamaan laajan vierailuohjelmansa tuskin suutaan avaamatta.
Vierailuun liittyi juuri senkaltaisia lieveilmiöitä, joita Kekkonen oli kavahtanut, Neuvostoliiton puolustusministeri, marsalkka R.J. Malinovski luonnehti suomalaisia puheessaan ”ystäviksi ja liittolaisiksi” ja totesi Suomen ja Neuvostoliiton ”yhdessä” puolustavan alueitaan. Muutenkin ruokittiin ulkopuolisten tarkkailijoiden epäluuloja.

Kekkosen asenne ei jäänyt Moskovassa huomaamatta. Ensin neuvostoliittolaiset valittivat sotilaallisen vierailuvaihdon suppeutta ja suomalaisten haluttomuutta ja ryhtyivät siteen vähitellen avoimesti painostamaan. Kun Heiskasen seuraaja, kenraali Sakari Simelius osoittatui niin ikään haluttomaksi matkustamaan itänaapuriin, suomalaisille ilmoitettiin, että vierailun torjuminen tultaisiin tulkitsemaan ”epäystävälliseksi teoksi”. Tästä huolimatta Kekkonen ei tinkinyt käsityksistään. Kun Simelius valitti kummankin suurvallan ahdistelevan häntä kutsuilla, Kekkonen otti asian esille Zaharovin kanssa ja pyysi jättämään Simeliuksen rauhaan. Näin myös tapahtui.

Ongelmia suomalaisille tuotti eri vaiheissa se, että Neuvostoliiton ulkopuolella ulkopoliittisia kysymyksiä hoiti kaksi eri organisaatiota: NKP:n keskuskomitean kansainvälinen osasto sekä ulkoministeriö, joiden yhteistyö ei aina ollut kovin tiivistä. Aika ajoin – esimerkiksi EFTA-kysymyksen yhteydessä – Suomessakin voitiin panna merkille, että ne olivat noudatettavasta linjasta selvästi eri mieltä, mikä aiheutti sitten sekaannusta. Organisaatioiden välinen kilpailu heijastui Moskovasta keskeisiin asemapaikkoihin. Helsingissä se näkyi 1950-luvun lopulla muun muassa siten, että Zhenikov ja Vladimirov arvostelivat toistuvasti Zaharovin kykyjä suomalaisille.

Yhtä heikkolahjaisia kuin suurlähettiläät Hickerson ja Bernard Gufler olivat Kekkosen mielestä useat heidän alaisistaan. Esimerkkinä hän viittasi mielellään suurlähetystön CIA-edustajaan, joka oli marssinut tie- ja vesirakennushallitukseen tiedustelemaan, miten raskaita panssareita hänen nimeänsä Suomen sillat kestäisivät. Välimatkaa Kekkonen piti myös sen vuoksi, että tiesi USA:n lähetystön hankkivan tietonsa enimmältään hänen katkerimmilta vastustajiltaan (Leskinen, Junnila, Ehrnrooth jne) ja luottavan vain heidän antamaansa informaatioon. CIA:n korkea edustaja, joka – tietäen puhuvansa Suomen presidentin pojalle – korosti, että Suomen tulisi säilyttää luja vastarintahenki itäänpäin: ”Kun Neuvostoliitto kolmannen maailmansodan syttyessä ryntää Atlantille, niin on tärkeää… että sen on pakko laskea joutuvansa kuluttamaan esimerkiksi kuusi päivää Suomen läpi marssimiseen. Tämä on …. niin pitkä aika tulevassa sodassa, ettei Neuvostoliitolla ole siihen varaa. Tästä johtuen se valitsisi toiset hyökkäyssuunnat ja Suomi säästyisi”. ”Ovatko ne hulluja, vai luulevatko ne meitä hulluiksi!”, Kekkonen kommentoi moista ajatuksenjuoksua.

Yhteistyö tasavallan presidentin ja uuden pääministerin V.J.Sukselaisen välillä takelteli heti hallituksen ensi päivistä lähtien. Sukselainen kun hoiti virkaansa vaivautumatta liiemmälti informoimaan Kekkosta. Hän ei ottanut yhteyttä Tamminiemeen edes silloin, kun valtioneuvoston ratkaistavaksi tuli tärkeitä nimitysasioita. Aivan erityisesti Kekkosta ärsytti Sukselaisen tapa välttää kannan ottamista ja puuttumista tapahtumien kulkuun, Kitkeränä hän kommentoi päiväkirjaansa: ”Sukselainen nukkuu läpi kaikki virkansa, myös pääministerin. Siksi hermot säilyvät.”
Kaikissa kysymyksissä Sukselainen ei kuitenkaan ollut passiivinen. Kekkosen tietämättä hän suoritti jo kevättalvella tunnusteluja hallituspohjan laajentamisesta SDP:n suuntaan. Kekkonen kutsui Sukselaisen, Virolaisen ja Eskolan luokseen tutkaillakseen, mihin Maalaisliitto oikein pyrki. Yllätyksekseen hän sai kuulla, että Eskolan johdolla puuhattiin puoluevaltuuskunnan päätöslauselmaa, joka ulkopoliittisten muotoilujensa kautta olisi kytkeytynyt syksyn tapahtumiin ja hallitusratkaisuun. Suivaantuneena Kekkonen komensi kapinalliset, ”ryhmän ulkopolitiikan expertit” Eskolan, Pakkasen ja Artturi Jämsenin luokseen ja piti heille lujasanaisen puhuttelun.

Jo keväällä 1959 alkoi julkisuudessa polemiikki ja painostus, jotka tähtäsivät hallituksen kaatamiseen ja uuden laajapohjaisemman ministeriön muodostamiseen. Kaikkein kiivaimmin asian puolesta esiintyi Helsingin Sanomat. Reaktioita ei tarvinnut kauan odottaa. Vladimirov epäili Maalaisliiton tavoittelevan jälleen yhteistyötä leskisläisten kanssa. Jyrkemmin esiintyi Zhenihov, joka luonnehti maalaisliittolaisten pyrkimyksiä lapsellisiksi ja sen vuoksi vaarallisiksi, ettei SDP voinut ”menestyä hallituksessa”, ennen kuin sen johto vaihtuisi.

Varoituksista ja Kekkosen kannasta huolimatta Maalaisliiton johdossa ei vieläkään luovuttu toivosta. Sukselainen suoritti alkusyksystä laajoja tunnusteluja, jotka epäonnistuivat. Myöhemmin Eskola ryhtyi budjettineuvotteluihin, jotka ennen pitkää kiertyivät hallituskysymyksen ympärille. Zaharovin kanssa lounastettuaan hän kuitenkin luopui ja vakuutti Kekkoselle, että neuvostoliittolaisten kannan vuoksi oli ”paras pitää nykyistä hallitusta pystyssä”.
Sitkein oli Virolainen, joka syyskuussa 1959 ryhtyi kaatamaan hallitusta ja neuvottelemaan mm. Leskisen ja Junnilan kanssa. Kekkonen pysyi hyvin selvillä Virolaisen edesottamuksista, koska ohittamisestaan äkämystynyt Sukselainen kävi niistä kantelemassa.

Julkisissa esiintymisissään Tanner jakeli potkuja Moskovan suuntaan. Neuvostoliitto sekaantuu Suomen sisäisiin asioihin ja Suomi on luisumassa sen alusmaaksi, hän julisti ja vakuutti, ettei Suomen itsenäisyyttä tultaisi myymään eivätkä kommunistit tulisi sitä milloinkaan valtaamaan. Eri yhteyksissä hän korosti, etteivät suomalaiset suinkaan olleet ulkopolitiikasta yksimielisiä, kuten Kekkonen oli antanut ymmärtää. Leskinen puolestaan väitti, ettei Suomella ollut enää kuin muodollinen itsenäisyys ja luonnehti idänkauppaa maalle epäedulliseksi. Tannerin mukaan Suomessa on noudatettu vain suhdannepolitiikkaa.

Lupauksia muutoksesta antoivat puoluejohdon ja skogilaisten väliin ryhmittyvät ns. kolmaslinjalaiset, jotka pitivät yhteyttä Kekkoseen ja tämän lähipiiriin. Sellaisia olivat Gunnar Henriksson, Onni Hiltunen, Reino Oittinen ja Rafael Paasio. Aivan ilmeisesti Kekkonen odotti SDP:n kevään 1960 puoluekokouksesta tuloksia, jotka helpottaisivat sekä ulko- että sisäpolitiikan hoitamista seuraavina vuosina. Puoluekokouksessa näytelmän lakoja piti käsissään Väinö Leskinen, joka ensin huolehti siitä, että Tanner suostuteltiin jatkamaan ja sen jälkeen valitutti tämän 17.4.1960 uudelleen puheenjohtajaksi suurella äänten enemmistöllä. Osalle kokousvaltuutettuja Tanner oli lähes jumala, kuvailee vaalitilanne Lauri Sivonen. Rafael Paasio oli vastaehdokkaana ja sai vajaan kolmanneksen äänistä. Tärkeämpää kuin äänimäärä oli kuitenkin se, että Paasio rohkeni nousemaan Tanneria vastaan ja antoi näin neuvostoliittolaisten kaipaaman todisteen kolmaslinjalaisten tavoitteista. Kekkonen oli pettynyt Tannerin valintaan.

Lähdeaineisto:
Juhani Suomi Kriisien aika ISBN 951-1-11580-4

Yhden miehen jatkosota

Vuonna 2007 julkaistiin Heikki Ylikankaan teos Romahtaako rintama? – Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944. Seuraavana vuonna ilmestyi dosentti Jukka Kulomaan ja everstiluutnantti Jarmo Niemisen toimittama joukkovastakirja Teloitettu totuus – Kesä 1944, jossa käytiin kuuden kirjoittajan voimin kumoamaan Ylikankaan teoksen tuloksia ja tulkintoja.

Kirjan esipuheessa professori Heikki Ylikangas toteaa seuraavaa: Julkaisin vuonna 2007 tutkimuksen Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944. Vuotta myöhemmin saatettiin painosta ulos erillisistä artikkeleista koottu, kuuden henkilön laatima vastakirja teokselleni. Se kantoi otsikkoa Teloitettu totuus – Kesä 1944. Jälkimmäisen ilmestyminen oli merkkipaalu Suomen historiankirjoituksen historiassa, ainutlaatuinen. Tutkimuksen vastakirjoja oli toki nähty ennenkin, mutta ne olivat jääneet järkiään yhden tutkijan aikaansaannoksiksi. Tällä kertaa kurkotettiin ylemmäksi, tartuttiin joukkovastakirjaan. Ainutkertaista oli myös se, että kirjoittajista vain kaksi on historiassa tutkijankoulutuksen saanutta, nimittäin Maanpuolustuskorkeakoulun eläköitynyt sotahistorian professori Ohto Manninen ja Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksen tutkija, dosentti Jukka Kulomaa. Muut neljä lukeutuvat akateemisen historiantutkimuksen näkökulmasta historian harrastajiin, nimittäin sotahistorian laitoksen johtaja everstiluutnantti Jarmo Nieminen, historiassa maisteriksi ja Joutsan veteraanimatrikkelin laatijaksi yltänyt IT-alalla työskentelevä Tapio Nurminen, rikosoikeudessa historiallisesta aiheesta väitellyt nykyinen eduskunnan apulaisoikeusasiamies OTT Jukka Lindstedt sekä Ilta-Sanomien vakituinen toimittaja Pasi Jaakkonen.

Korjausehdotus

Loppusanoissaan professori Heikki Ylikangas esittää tilanteen korjaamiseksi, että sotahistorian laitos tulisi siirtää jonkin yliopiston tai vaikkapa Kansallisarkiston alaisuuteen, viimeksi mainitun hallintaan kun on jo saatettu Sota-arkiston kokoelmat. Tai sitten johonkin yliopistoon olisi perustettava sotahistoriaan erikoistunut, armeijan alaisen laitoksen kanssa kilpaileva tutkimusyksikkö – miksei myös lähihistorian instituutti, jonka ala kattaisi myös sotahistorian. Mikään organisaatio ei saisi edes rajoitetussa mitassa ja tutkijoidensa halutunsuuntaiseen itsesensuuriin luottaen monopolisoida oman menneisyytensä tutkimista itselleen. Eihän poliisillakaan ole sen omaan historiaan keskittyvää tutkimusyksikköä sen enempää kuin oikeuslaitoksella, ministeriöillä, keskushallinnolla, medialla tms. Kaikkien niiden tutkimuksesta vastaavat aloille erikoistuneet yliopistollisesti koulutetut historiantutkijat. Armeijan itsensä tulisi päättää sotahistorian laitoksen siirrosta. Jos se ei sitä tee, se haluaa edelleen pitää alan tutkimuksen kontrollissaan.

Otteita kirjasta

Kuitenkin sodan jälkeen Otto Brusiinin johtama toimikunta selvitteli paljon poliisin (mukana sotapoliisit, Valpon ja päämajan valvontaosaston etsivät sekä paikalliset poliisiviranomaiset) harjoittamaa väkivaltaa metsäkaartilaisten, vastarintamiesten ynnä muiden vastaavien pidätyksissä ja kuulusteluissa, Brusiin törmäsi – Oula Silvennoisen sanoin ”asianomaisten poissaoloon, muistamattomuuteen tai vaikenemiseen”, lyhyesti ilmaisten ”vaikenemisen muuriin”. Kuulustellut viranomaiset, heitä oli kymmeniä, eivät myöntäneet yhtäkään ilmiantoa todeksi. He kiistivät kaiken. Vaikka pidätetty oli useiden todistajalausuntojen mukaan kuollut pahoinpitelyjen seurauksena, asianomaiset kuulustellut myönsivät käyttäneensä vain sen verran voimakeinoja, että saivat riehuvan pidätetyn rauhoittumaan. Joihinkin onnettomuuksien tutkintoihin jäi outoja epäselvyyksiä. Lavastetut itsemurhat ovat vielä asia erikseen. Hämeenkyröläinen Jooseppi Einari Salomaa, 56-vuotias entinen punakaartilainen, jonka kolme lähisukulaista lähti sodan alussa metsäkaartiin, onnistui kahden viikon kuulustelujen jälkeen hirttämään itsensä pidätyskopissaan metrin korkuiseen lämpöjohtoon ja tekemään sen mänttihihnalla, jonka hän ”oli jollakin käsittämättömällä tavalla saanut haltuunsa”. Vastaavanlaatuisia tapauksia on useita.

Sotamies A. M. E. Föhr Nilsiästä kuoli yöllä 20.4.1944 Syvärinniskalla sotapoliisin tutkinnan mukaan siihen, että hän putosi ympäripäissään hevosen rattailta, laahautui suitsista kiinni pitäen rattaiden mukana ja löi päänsä kiveen saaden iskusta kuolettavan vamman. Ruumiinavauksessa ei kuitenkaan havaittu vatsassa alkoholin halua, eikä sitä putkassa, mihin Föhr vietiin, havainnut hänen sellitoverinsakaan. Myöhemmin Föhrin vanhemmat kuulivat huhuja, että sotapoliisit olisivat toimittaneet Föhrin hengiltä. Anna Föhrin, kuolleen vaimon ja Entisten Sotilaiden Liiton kirjeenvaihdosta päätellen Föhr kuului vasemmistolaisiin.

Armeijan lukujen suhteen näyttäytyy näet ongelma, johon historiantutkijan on etsittävä jokin ratkaisu. Se tulkinta on sitten voimassa siihen saakka, että joku toinen tutkija sen lähtein tai muin argumentein kumoaa. Mysteeri on seuraava: armeijan lukujen valossa suurtaistelun kestäessä eli ennen 12.7. ammuttiin vain 11 karkuria, näistäkin kesäkuussa ainoastaan kaksi, siis kaksi. Kaikki muut eli liki 50 surmattiin vasta suurtaistelun päättymisen jälkeen heinäkuun kahdella viimeisellä viikolla ja elokuussa.

Historiantutkija Heikki Ylikangas kirjoittaa, että niitä päällystöön kuuluvia, jotka eivät voineet todistaa turvautuneensa aseeseensa hälyttäviin mittoihin paisuneen karkuruuden ( 8.000 – 14 000) estämiseksi, uhattiin erottamisella tai kenttäoikeuden antamalla vankeustuomiolla. Koska kesäkuulta on kirjattu vain kaksi tapausta, upseeristo ei siis totellut saamiaan käskyjä – vai totteliko sittenkin? Lindstedtin sinänsä kyseenalainen korostus, jonka mukaan käskyjä pidettiin kesällä 1944 kaikilla tasoilla täysin laillisina, vahvistaa osaltaan jälkimmäistä vaihtoehtoa, ei edellistä.
Historiantutkijan on tällä kohdin painokkaasti kysyttävä, minkä tähden koviin keinoihin ei turvauduttu silloin, kun niitä olisi eniten tarvittu, ja mikä selittää sen, että niin tehtiin vasta venäläisten alettua heinäkuun puolimaissa vetää joukkojaan suuressa mitassa Suomesta ja karkuruudenkin olennaisesti vähennyttyä. Oliko koko operaatio järjestyksen palauttamiseksi sotilaalliselta kannalta katsoen täysin turha ja tarpeeton? Miksi teloituksia jatkettiin hyökkäyksen päätyttyä ja karkuruuden romahdettua? Syyllistyikö sodanjohto todella näin merkittävään ja seurauksiltaan traagiseen virheeseen?

Professori Heikki Ylikangas todistaa Lindstedtin väitteet vääriksi siitä, että kesäkuussa ammuttiin vain kaksi omaa. Ylikankaan mukaan kesäkuussa ammuttiin omia verrattomasti enemmän kuin nuo virallisesti rekisteröidyt kaksi. Ylikangas esittää väitteensä tueksi lujia faktoja. 12. JR:n III pataljoonan sotapäiväkirjan mukaan ja myöhemmän taistelukertomuksen mukaan 6. divisioonan komentaja kenraalimajuri Einar Vihma ilmaantui iltapäivällä kello 16:n tienoissa pataljoonan komentopaikalle ja ”käski saattamaan miehistön tietoon, että takamaastossa on pidätettäessä ammuttu 20 karkuria”.

Juristikapteeni Erkki Partanen otti päämajassa vastaan ilmoitukset suorista ampumisista. Partanen kertoo muistelmissaan ampumislukujen vaihdelleen joukko-osastojen kesken, mutta nousseen juuri 6. divisioonassa suurimmiksi. Hänet lähetettiin Vihman luokse ilmoittamaan, että tekeillä oli lainmuutos – sen teksti laadittiin samana päivänä ja toimitettiin Mikkelistä lentokoneella Helsinkiin -, joka siirtäisi teloitukset ainakin pääosin kenttäoikeuden ratkaistaviksi. Koska tieto tulevasta lainmuutoksesta jaettiin joukoille 30.6, Partasen on täytynyt tavat Vihma 29.6. eli samana päivänä, jolloin mainitut 20 ammuttiin. Seuraavana päivänä, 30.6.1944, annettiin Helsingissä hallituksen esitys sotaväen rikoslain koventamisesta niin, että kenttäoikeudet voisivat langettaa kuolemaan karkurin, joka syyllistyi toisen kerran karkuruuteen tai kieltäytyi kahdesta käskystä palata rintamalle. Lakiehdotuksen ensimmäinen ja toinen käsittely tapahtuivat samana päivänä (30.6.), minkä jälkeen oli perustuslain vuoksi pakko odottaa kolme päivää, ennen kuin laki voitiin kolmannessa käsittelyssä 4.7. hyväksyä ja saattaa presidentin allekirjoituksella 5.7. lähtien voimaan.

Erkin kommentti: Totuuden esille saamiseksi arkistot on avattava ja salailu on lopetettava. Vaikka kysymys on vaikeasta asiasta, niin siitä on pystyttävä kaivamaan totuus esille. Historianharrastajana epäilen professori Heikki Ylikankaan olevan lähempänä totuutta. Kotipitäjäni Raution osalta tiedän, että Erkki Saari ja Juho Naukkarinen on ammuttu omien toimesta. Näistä kumpikaan ei esiinny Suomen virallisissa tilastoissa ammuttujen joukossa. On todennäköistä, että kommunisteja teloitettiin keinotekoisin syin. Myös Saari ja Naukkarinen olivat vasemmistotaustaisia kunnon ihmisiä, mutta omat katkaisivat heidän elontaipaleensa.

Lähdeaineisto:
Heikki Ylikangas: Yhden miehen jatkosota ISBN 978-951-1-24054-9

Edelläkävijä

Erkki Salomaan elämä oli tyypillinen ennen sotia toiminnan aloittaneelle kommunistille. Hän oli mukana ammattiyhdistysliikkeen ja poliittisen vasemmiston kaikissa vaiheissa 30-luvulta 70-luvun alkuun. Hän osallistui maanalaiseen toimintaan, vietti sotavuodet vankileirillä, rakensi työväenliikkeen uutta nousua ja kansainvälisiä suhteita sekä antoi myös teoreettisen panoksen tutkijana ja historioitsijana. Teemu Oinonen on kirjoittanut kirjan Edelläkävijä, mikä kuvaa Erkki Salomaan elämää. Kirja kuvaa suomalaisen yhteiskunnan suhtautumista kommunistiin.

Kuka oli Erkki Salomaa?

Katso Wikipedia Erkki Salomaa
http://fi.wikipedia.org/wiki/Erkki_Salomaa

Vanki – kiinni ja kuulusteluun

Sodassa on särkynyt paljon ikkunoita, joten lasinikkarille riitti töitä. Palattuaan heinäkuussa 1940 armeijasta Erkki Salomaa kunnosteli Tampereen linja-autoasemaa, joka oli kärsinyt pommituksissa. Hän seurasi tarkkaan sanomalehtien kirjoittelua ja varsinkin sosiaalidemokraattien asenteita ja mielialoja. Erkin itsensä puuhia tarkkaili kaksi Valpon etsivää, Frans Valoma ja Lauri Vuori. Syksyllä Erkki oli korjailemassa rikkoontuneita ikkunoita Frenckellin tehdasalueella kaupungin keskustassa. Kolme päivää työläisrintamamiesten valtakunnallisen kokouksen jälkeen 2.10.1940, tuli Erkille päivällistunnilla noutaja, Valpon etsivä Vuori. Hän tuli Erkin kotiin, esitti juhlallisesti virkamerkkinsä ja kehotti seuraamaan. Lähdettiin. Portilla odotteli toinen ohrana, jonka nimeä Erkki ei tiennyt, mutta joka sitten hoiteli kuulustelut.
Valpon toimistossa aloitettiin ensimmäinen, pitkäksi venähtänyt kuulustelu. Kuulustelijoita kiinnosti kaikkein eniten työläisrintamamiesten järjestö. Erkiltä tiukattiin yhä uudestaan, miksi sen perustajille ei kelvannut aseveliliitto, miksi piti perustaa oma järjestö.
Erkki oli kuulustelua varten sijoitettu keskelle lattiaa tuolille istumaan. Kuulustelija kirjoitti vastaukset muistiin vanhalla kirjoituskoneen rotiskolla yksisormijärjestelmää käyttäen. Tilaisuutta oli todistamassa seinän vierustalla istuskeleva nuori mies, ilmeisesti vasta hiljattain alalle antautunut. Silloisten valpolaisten tunnusmerkkeinä olivat rintapieleen ripustettu Vapaussodan rintamiesten liiton merkki ja suojeluskunnan tunnuksilla varustetut kalvosinnapit. Niin sanotun kolmannen asteen kuulustelu, pahoinpitely, oli Valpossa rauhankin aikana käytössä, mutta tällä kertaa siihen ei turvauduttu.

Rikospoliisin suojissa

Erkki oli varautunut siihen, ettei ihan heti palaisi kotiin. Siksi hän ei yllättynytkään, kun etsivä Vuori ilmoitti: ”Kyllä teidän täytyy jäädä joksikin aikaa sisään.” Valpolla ei ollut Tampereella omia pidätyssellejä, vaan se joutui lainaamaan tiloja rikospoliisilta.
Rikospoliisin suojat muistuttivat vanhojen rautatieasemine käymälöitä. Seinät oli töhritty täyteen tavanomaisia käymäläkuvia ja – kirjoituksia. Kalustona oli vain seinään kiinnitetty korkealaitainen rautasänky, jonka pohjalla oli ohut patja ja kulunut, likainen huopa. Tyynyä ei ollut, ei myöskään pöytää tai tuolia. Istuminen oli jokseenkin mahdotonta.
Ensimmäinen ruokailu rikospoliisin sellissä ällistytti nuorta miestä. Hänelle ojennettiin alumiinikuppi, jossa oli kuorimattomia perunoita ja muutama silakka. Ruokailuvälineitä ei annettu, joten perunat oli kuorittava ja silakat perattava sormin. Mitään peseytymismahdollisuuksia ei ollut. Mukavuuslaitoksen korvasi avoin ämpäri sellin nurkassa. 25 watin sähkölamppu valaisi yötä päivää.
23-vuotispäivänään 16.10. Erkki sai erityskohtelun: hänet valokuvattiin edestä ja sivulta, lakki päässä ja ilman lakkia. Samassa yhteydessä otettiin sormenjäljet. Ennen valokuvausta oli ajettava parta, mikä oli ehtinyt kasvaa kahdessa viikossa varsin muhkeaksi.

Hämeen lääninvankila

Vankivaunussa Erkki Salomaa pistettiin kahden hengen koppiin, jossa oli jo ennestään iso mies vanginpuvussa ja käsi- ja jalkaraudoin kahlittuna. Kuulumisia vaihdettaessa hän kertoi olevansa syytteessä ryöstömurhasta ja matkalla mielentilatutkimukseen. Hämeenlinnan asemalla oli vankeja vastassa kuorma-auto ja kaksi nuorehkoa vanginvartijaa. Havaittuaan papereista, että Erkki oli poliittinen vanki, he tarjosivat sen mukaisen kohtelun. He kiirehtivät hänen kiipeämistään kuorma-auton lavalle tönäisemällä takaapäin, niin että hän kaatui nenälleen.
Vankilassa tuli sääntöjen mukaan olla uskonnollista, opettavaa ja muuta arvokasta kirjallisuutta käsittävä kirjakokoelma, josta lainattiin vangeille kirjoja vapaa-aikoina luettavaksi. Pian sai Erkkikin ensimmäisen näytelähetyksen, kolme kirjaa. Yksi oli saarnakokoelma Elämän tie, toinen Juhani Ahon Katajainen kansani, kolmas Muistelmia junamatkalta Venäjän - Karjalasta.

Linnasta linnaan

Erkki Salomaan oleilu Hämeenlinnassa ei onneksi kestänyt kauan. Muutaman viikon kuluttua tuli siirto Vaasan lääninvankilaan. Vankivaunu oli täynnä Helsingistä Vaasaan lähetettyjä poliittisia vankeja. Toijalassa vangit työnnettiin ensin tilavaan yhteisselliin, jossa ei ollut muuta kalustusta kuin matala seinänlevyinen puukoroke, joka palveli makuusijana. Vaasan asemalta kuljetus jatkui kuorma-autolla, jonka lava oli verhoiltu rautalankahäkillä ja kankaalla.
Turvasäilöläisiä oli Vaasan lääninvankilassa noin 90. Erkki Salomaa oli heistä nuorin. Heidän siellä olonsa perustana oli 30.11.1939 annettu uusi tasavallan suojelulaki ja siihen liittyvä asetus kansalaisten vapauden rajoittamisesta poikkeuksellisina aikoina. Asetuksen mukaan henkilö, joka oli harjoittanut tai jonka oli aihetta otaksua tulevan harjoittamaan sellaista toimintaa, joka vahingoittaisi maan puolustusta tai valtakunnan suhteita muihin valtioihin, voitiin määrätä asumaan määrätyllä paikkakunnalla, olemaan erityisen silmälläpidon alaisena tai sulkea turvasäilöön. Turvasäilöön sulkemisesta päätti sisäasiainministeriö, eikä sen päätökseen saanut hakea muutosta.
Vaasan lääninvankilassa oli turvasäilössä myös Yrjö Leino, josta tuli sotien jälkeen sisäministeri.

”Ne tappavat minut nyt”

Tammikuussa 1941 Erkin naapurisellissä asunut porilainen kommunisti Eino Laine sairastui umpisuolen tulehdukseen. Hän pyysi vankilan lääkäriltä, että hänet päästettäisiin Vaasan sairaalaan leikattavaksi, mutta häntä ei päästetty. ”Ne tappavat minut nyt”, Laine sähkötti seinänaapureilleen. Niin ne tekivätkin, Kun umpisuoli oli jo puhjennut, Laine kuljetettiin Seinäjoelle lääninsairaalaan. Siellä hän kuoli.

Köyliön keskitysleiri

Sisäministeriön, puolustusvoimien ja Valpon edustajat kokoontuivat 8.1.1941 neuvottelemaan turvasäilökysymyksestä. Avatessaan keskustelun jääkärieversti Lasse Leander ilmoitti, että Suomen ja Neuvostoliiton välille tulisi syttymään sota. Ennen sitä tultaisiin tasavallan suojelulain nojalla pidättämään 500 – 600 henkeä, lähinnä lakkautetun SNS:;n jäseniä, ja sulkemaan heidät turvasäilöön. Koska niin suurta määrää ei voitu sijoittaa toiminnassa oleviin vankiloihin, vankeinhoitolaitoksen ylijohtaja A.P. Arvelo piti parhaana ratkaisuna erillisen vankileirin pystyttämistä turvasäiliöläisiä varten edellisenä syksynä lakkautetun Köyliön varavankilan tiloihin.
Tehtävät jaettiin niin, että puolustusvoimat toimittivat rakennustarvikkeet parakkeja varten poliisivankilan sijoituspaikalle, sisäasiainministeriö vastasi rakennuskustannuksista ja käyttömenoista ja vankeinhoitolaitoksen tehtäväksi jäi vankilan kunnostus ja ylläpito. Rakentaminen käynnistyi helmikuun alussa. Enimmillään rakennustöissä oli 55 vankia. Rakennustyöt saatiin pääosin suoritetuksi toukokuun alkuun mennessä.

Turvasäiliöläisiä oli edellissyksystä lähtien koottu Oulun ja Vaasan lääninvankiloihin. Köyliön varavankilan valmistuttua siitä tuli miespuolisten pääasiallinen säilytyspaikka. Toukokuussa siirrettiin 15 turvasäilövankia Köyliöön kunnostustöihin, mutta vasta 16.6. määrättiin Oulun ja Vaasan lääninvankilat lähettämään kaikki miespuoliset turvasäilöläiset Köyliön varavankilaan. Naiset kerättiin Hämeenlinnaan.

Sodan jatkuessa vankileirille alettiin tuoda neuvostoliittolaisia sotavankeja, jotka pidettiin mahdollisimman tarkasti erillään. Sotavangeilta otettiin jalkineet pois. Heidät pakotettiin kulkemaan ja työskentelemään kurjassa suomaastossa avojaloin. Myöhemmin Köyliön vankilasta tuli neuvostoliittolaisten sotavankien tuhoamisleiri, jossa suuri joukko vankeja pahoinpideltiin kuoliaaksi.

Turvasäilöläisten tullessa vankilan rakennustyöt olivat yhä kesken. Kirvesmiehet ja puusepät pantiin rakentamaan vankilaa itselleen ja tovereilleen. Kun timpurit tekivät uusia käymälöitä sellaisista laudoista, jotka olivat aikaisemmin palvelleet samaa tarkoitusta, toiset kehuivat heidän etevyyttään, koska mukavuuslaitoksissa oli niille ominainen tuoksu jo uutuuttaan.

Rintamalle

Suunnitelman toteuttaminen eteni ripeästi. 1.9. saapui Köyliön vankileirille muutamia sotilashenkilöitä, joukossa korkea-arvoinen lääkintäupseeri. Leirillä oli silloin noin 450 vankia, joista kaksi kolmasosaa oli poliittisia. Poliittiset vangit pantiin marssimaan upseerin ohi. Erkki Salomaan korvaan tarttuivat lääkintäupseerin sana tämän tarkastellessa Viljo Tuomista, tamperelaista Espanjan-kävijää ja käsi-invalidia: ”Tämäkin vielä kelpaa”.
Vielä saman päivän iltana tuli joukko sotilaita kuorma-autoineen noutamaan muodollisessa lääkärintarkastuksessa hyväksyttyjä. Yhteensä 288 turvasäilöläistä sai siviilivaatteet ja kuljetettiin Peipohjan asemalle, jossa heidät lastattiin härkävaunuihin. Tarkastuksen yhteydessä heille ilmoitettiin, että heidät on päätetty vapauttaa. Matka alkoi yötä myöten ja päättyi seuraavana päivänä Riihimäen asemalle.
Upseerin ja Valpon miesten joukossa olivat myös Isoksi Mäkeläksi kutsuttu Sulo Mäkelä sekä majuri Nikke Pärmi. Pian selvisi, että uusi tuttavuus oli nimitetty vasta perustetun osaston Pärmin eli Erillisen jalkaväkipataljoona 21:n (Er.p 21) komentajaksi. Pataljoona oli perustettu puolustusvoimien ylipäällikön C.G.E. Mannerehimin käskystä 31.8. Riihimäellä vielä tuomitsemattomista sotilaskarkureista ja muista sotarikoksiin syyllistyneistä sekä pidätettyinä olevista SNS:n jäsenistä.
Pärmin pataljoonan komppaniat järjestettiin niin, että jokaisen joukkueen jokaisessa ryhmässä oli muutama poliittinen vanki ja loput eri vankiloista tuotuja kriminaaleja.

Katso Nikke Pärm
http://fi.wikipedia.org/wiki/Nikke_P%C3%A4rmi

Erkin kommentti: Kommunisteja Suomessa kohdeltiin ihmisoikeuksien vastaisesti. Heitä vainottiin ja ilmapiiri sodan jälkeen oli sama vielä aina 1970-luvulle saakka. CIA:n rahoituksella Veikko Puskala kartoitti Suomen kommunistit. Ehkä meidän on turha kritisoida DDR:n Stasin toimintaa, koska omassa maassakin toiminta oli vastaavaa. Veikko Puskala sanoi sukulaisilleen ennen kuolemaansa, että polttakaa hänen arkistonsa heti hänen kuolemansa jälkeen. Sukulaiset toteuttivat Veikon toiveen. Suojelupoliisi myöhästyi muutaman tunnin arkiston hakemisessa. Arkisto oli jo poltettu Suojelupoliisin saapuessa paikalle.
Kommunisteja tapettiin omien toimesta myös sodan melskeissä. Kotikyläni Raution henkilöistä ainakin kaksi on tapettu omien toimesta. Toisen henkilön viimeinen kirje on tässä.

Katso
Viimeinen kirje
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/viimeinen-kirje.html

On paljon käyty kiistaa siitä kuinka paljon suomalaiset ampuivat omiaan. Tässä kaksi erilaista näkemystä.

Teloitettu totuus - kesä 1944
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/teloitettu-totuus-kes-1944.html

Suomalaiset teloittivat 468 omaa
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/suomalaiset-teloittivat-468-omaa.html

Tässä kertomuksia kommunistien toiminnasta ja kokemasta.

Suomalaisen kommunistin kokemuksia
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2009/06/suomalaisen-kommunistin-kokemuksia.html

Arabian lakko
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2009/04/arabian-lakko.html

Kuka oli Yrjö Leino
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2009/04/kuka-oli-yrjo-leino.html

Kemin kapina
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/kemin-kapina.html

Tapaukset Kuusinen, Dumell ja Mattila
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/tapaukset-kuusinen-dumell-ja-mattila.html

Kalajokinen vakooja Veikko Puskala
http://merkkihenkiloita.blogspot.com/2008/11/kalajokinen-vakooja-veikko-puskala.html

Lähdeaineisto:
Teemu Oinonen: Erkki Salomaa – Edelläkävijä ISBN 951-30-9077-9

Petturin testamentti - Kapitalistisen rahan pesussa

Arvo Poika Tuomisen totaalisin takinkäännös lienee hänen asettumisensa USA:n suurimman ammattijärjestöjen keskusjärjestön, American Federation of Labourin (AFL) salaiseksi asiamieheksi. Tarkemmin sanoen Poika ryhtyi vuoden 1950 alusta toimimaan AFL:n perustaman maailmanlaajuista antikommunistista propagandaa ja urkintaa harjoittavan ”Vapaan Ammattiliittokomitean” (Free Trade Union Committee) FTUC:n agenttina, asemapaikkanaan Tukholma. Komitea toimi laajemman kattojärjestön, ”Ihmisoikeuksien Ammattiliiton (Labor League for Human Rihgts) puitteissa.

Poika Tuomisen ja Jay Lovestonen yhteistyösuhde kiinteytyi vuoden 1950 kuluessa niin läheiseksi ja luottamukselliseksi, että on syytä kysyä jälleen kerran, kenen joukoissa Poika ja Lyyli seisoivat? Poika oli Väinö Tannerin uskollinen lakeija ja toteutti saamansa jatkosodan propagandistin tehtävät ylitehokkaasti. Pojan elinikäinen ystävä Erkki Käpy oli myöskin ”isänmaaton mies”, joka ryhtyi palvelemaan uusia isäntiään jopa tarpeettoman innokkaasti. Käpy ja Poika olivat sukulaissieluja, suurvallan ostamia asiamiehiä ja pelureita. Poika ryhtyi innokkaasti toteuttamaan Jay Lovestonen toivomuksia, jotka muuttuivat pian ohjeiksi. Poika ryhtyi pesemään poliittista rahaa Hjalmar Propocen avustamana. Hän välitti luultavasti kymmeniä tuhansia dollareita Amerikasta Suomeen. Juuri ennen SAK:n valtuuskunnan lähtöä Yhdysvaltoihin, Procope valisti Poikaa, että Lovestone oli ”luottamuksellisesti” maininnut päätösten ”painokoneesta olevan selvä”, ja että ”nuo 50.000 on myönnetty”.

Tukholmassa Pojan läheisimmät amerikkalaisavustajat Wilho Tikander, Erkki Käpy ja Frank Friberg olivat CIA:n palveluksessa. Pojalle kanavoitiin helmikuussa 1951 aluksi 15.000 dollaria vapaaseen käyttöön. Rahat oli ilmeisesti välitetty Tukholman CIA-lähteistä. SAK:n sihteeri Olavi Lindblom sai syksyllä 1951 Lovestonelta 20.000 dollarin shekin. Hän osti rahalla kymmenen Buickia, jotka rahdattiin Suomeen, myytiin ja rahat sijoitettiin Järjestötuki-nimiselle yhdistykselle, jonka Lindblom oli Aku Sumun ja Emil Huunosen kanssa perustanut.

Kun Frank Friberg nimitettiin CIA:n Suomen toimintojen päälliköksi 1954 alussa, hän suoraan otti hoitaakseen rahojen siirtämisen Puskalalle. Läntisen raha välittäjänä Poika oli tehnyt tehtävänsä vuoden 1951 loppuun mennessä. Dollarien pesu sos.dem. puolueelle ja SAK:n sosiaalidemokraateille siirtyi vuonna 1952 Lovestonen organisaatiolta suoraan CIA:lle. Poika harjoitti kaksoispeliään taitavasti ja johdonmukaisesti myös Urho Kekkosen suuntaan, koska hänen oli ylläpidettävä fasadinsa lännessä.

Poika toimitti Tannerille tämän pyynnöstä ruotsalaislehtien arvosteluja, ja hän ilahdutti Poikaa kysymyksellään; ”Koska se Teidän muistelmateoksenne ilmestyy? Siitä tulisi varmasti yleiseurooppalainen menestyskirja”.
Poika yllätti Untamo Utrion lähettämällä Tammeen kesällä 1956 käsikirjoitukset kahteen teokseen. Pojan varhaisvaiheista kertova Sirpin ja vasaran tie merkittiin heti alkusyksyyn ja kuumat Moskovan kuvaukset nimellä Kremlin kellot rohkeasti loppusyksyn ohjelmaan 1956. Kirjailija Arvo Tuominen tulisi julki peräti kahden teoksen voimalla saman sesongin aikana. Tuominen lähetti runsaasti kuva-aineistoa kumpaankin teokseen, ja hänen käsikirjoitustaan luettiin Tammessa tukka pystyssä. Mitään tämänveroista ei sittenkään osattu odottaa. ”kyllä tästä tulee pirun hyvä kirja”, huudahti hillitty Untamo Utrio kirjeessä tarkistaessaan Kremlin kellojen lukuja marraskuussa.

Tammessa valmisteltiin kaikkien mainossuunnitelmaa Tuomisen teosten markkinoimiseksi. Helsingin Sanomien kanssa sovittiin, että huomiota herättävä artikkelisarja sirpin ja vasaran tien osista julkaistaan lehdessä elo-syyskuun vaihteessa 1956. Muutkin lehdet kuin Helsingin Sanomat rummuttivat ”syksyn jännittävimpiä muistelmia” hyvissä ajoin ennen niiden ilmestymistä. Luvattiin pommin kaltaisia paljastuksia Stalinista, O.W. Kuusisesta, Kremlin politiikasta ja vanhan SKP:n toiminnasta. Odotuksissa ei petytty. Tuomisen muistelmien vastaanotto jakautui selkeästi kahtia. Poliittinen oikeisto, maalaisliittolainen ja erityisesti sosiaalidemokraattinen lehdistö juhli tervetulleina näitä ”silmienavaamistippoja”, kun taas kansandemokraattinen lehdistö aloitti vastaiskut ja virheiden etsinnän ”käännynnäisten kiemurteluista”. Itse Väinö Tanner asettui Poika Tuomisen vankkureiden vetäjäksi. Tanner piti Sirpin ja vasaran tien esittelytilaisuudessa puheen, jossa leppoisan hyväntahtoisesti totesi, ettei olisi kuuna päivänä uskonut joskus esittelevänsä kommunistipukarin Poika Tuomisen kirjaa julkisesti ja vieläpä myönteiseen sävyyn.

Tuomisen muistelmien ajallisesti kolmas osa Kremlin kellot ilmestyi juuri joulun alla eikä ehtinyt sellaisen arvosteluryöpyn kohteeksi kuin ensimmäinen osa. Suurin höyry oli vastaanottajien pannuista puhallettu, arvostelut kertasivat entisiä rintamalinjoja. Kremlin kellojen esittelytilaisuudessa ravintola Vaakunassa esiintyi Väinö Tannerin ohess myös professori Arvi Korhonen. Hän totesi, että Kremlin kellot oli mielenkiintoisin hänen lukemansa Neuvostoliiton oloja käsittelevä teos. Väinö Tanner totesi lyhyesti, että Poika Tuominen näyttää nyt sisältäpäin Stalinin vallan todellisen perustan.

Huolella läpikäyty teos Maan alla ja päällä julkistettiin ravintola Sillankorvassa, ja esitteli kutsuvieraille ja julkiselle sanalle professori L.A. Puntila. Hän totesi tämänkin teoksen valottavan tähän asti melko vähän tunnettuja vaiheita itsenäisyysajan alussa 1922-1933 sekä sisältävän arvokasta dokumenttiaineistoa. Teoksen punaisena lankana oli SKP:n salainen toiminta Suomessa ja rajan takana. Tilaisuudessa olivat länsä mm. eduskunnan puhemies K.A. Fagerholm, ministeri Tyyne Leivo-Larsson, jalkaväen kenraali Aarne Sihvo ja professori Kustaa Vilkuna.

Arvo Tuominen nimitettiin Tampereella ilmestyvän Kansan Lehden päätoimittajaksi huhtikuussa 1956. Samasta lehdestä hän oli lähtenyt viimeisenä pakoon jokseenkin tasan 38 vuotta aikaisemmin. Poika Tuominen meni eduskuntaa läpi Tampereelta sosiaalidemokraattien listalta vuoden 1958 vaaleissa rymisevällä äänivyöryllä. Hän oli valtakunnan kymmenen parhaan ääniharavan joukossa 8 132 äänellä, johdossa Hertta Kuusinen ja Väinö Tanner ainoina, jotka saivat yli 10 000 ääntä.

Katso
Wikipedia Arvo Poika Tuominen
http://fi.wikipedia.org/wiki/Arvo_Poika_Tuominen

Eduskunta Arvo Tuominen
http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/hx5000.sh?%7Bhnro%7D=911644&%7Bkieli%7D=su&%7Bhaku%7D=kaikki

Kremlin kellot
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kremlin_kellot

Wapedia Arvo Poika Tuominen
http://wapedia.mobi/fi/Arvo_Tuominen

Wapedia KGB
http://wapedia.mobi/fi/KGB

CIA
http://www.secmeter.com/cia.html

Wikipedia CIA
http://fi.wikipedia.org/wiki/CIA

SDP:n rahoitus
http://www.kansanuutiset.fi/teema-arkisto/sdp_hakeutui_cian_rahahanalle_jo_1949_1827469.html

CIA tuhosi
http://www.tekniikkatalous.fi/metalli/metallitekniikka/article343111.ece

Lähdeaineisto:
Panu Rajala – Hannu Rautkallio: Petturin testamentti, Arvo Poika Tuomisen todellinen elämä ISBN 951-0-19806-4

Näin se oli…

Ministerineuvos Viktor Vladimirov kertoo muistelmissaan Näin se oli- kirjassa yöpakkasista seuraavaa: Moskovaan lähettämissään virkatiedotuksissa Neuvostoliiton suurlähetystö mainitsi tyytyväisyytensä kansandemokraattien varman voiton eduskuntavaaleissa ja kiinnitti huomiota siihen, että eduskuntaan oli ensi kerran Suomen historian aikana syntynyt vasemmistoenemmistö. Neuvostoliitolle ystävällismielisten voimien voitoksi arvioitiin myös sosiaalidemokraattisen opposition eduskuntaryhmän muodostaminen.

Moskova olisi voinut tyytyä kokoomuksen mukaantuloon hallitukseen, jos maalaisliittolaiset olisivat saaneet hallituksessa hallitsevan aseman, mutta oli joka tapauksessa mahdotonta toivoakaan, että Moskova suhtautuisi rauhallisesti pahamaineisen Väinö Tannerin johtamien sosiaalidemokraattien mukaantuloon hallitukseen, mikäli sekä kansandemokraatit ja Neuvostoliitolle ystävällismielisen kannan omaksuneet skogilaiset jätettäisiin oppositioon. Vielä vaikeampaa oli toivoa Moskovan suhtautuvan lojaalisti hallitukseen, jossa sosiaalidemokraateilla ja kokoomuslaisilla olisi enemmistö.

En tiedä, keskusteliko suurlähettiläs Lebedev presidentti Kekkosen kanssa hallituskysymyksestä, mutta Maalaisliiton edustajille - Arvo Korsimolle, Martti Miettuselle ja Johannes Virolaiselle – hän ilmaisi hienotunteisessa diplomaattisessa muodossa ihmetyksensä sen johdosta, että ystävämme ( lue: maalaisliittolaiset) kävivät neuvotteluja hallituksen muodostamisesta leskisläisten kanssa.
Moskovan kannan ja omat käsitykseni siitä, millaisiin mahdollisiin seurauksiin johtaisi sellaisen hallituksen muodostaminen, jossa sosiaalidemokraateilla ja kokoomuslaisilla olisi ratkaiseva vaikutusvalta, ilmoitin ensi kädessä eräälle Kekkosen lähimmistä henkilökohtaisista ystävistä, Kustaa Vilkunalle, joka epäilemättä, kuten aina ennenkin, välitti presidentille keskustelumme sisällön.

Eduskuntavaalien ja Fagerholmin hallituksen muodostamisen välisenä lyhyenä ajanjaksona tapasin kaikkien tärkeimpien poliittisten puolueiden edustajat. Heidän joukossaan olivat muun muassa Ahti Karjalainen, Kauno Kleemola, Martti Miettunen ja eräät muut Maalaisliiton kansanedustajat, Kokoomuksen pääministeriehdokas Päiviö Hetemäki sekä tämän puolueen puheenjohtaja Jussi Saukkonen, sosiaalidemokraattisen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Gunnar Henriksson, Suomen kansanpuolueen puoluesihteeri Pekka Malinen ja monet muut.

Presidentti Kekkonen varoitti sos.dem,- ja kokoomusvaltaisen hallituksen mahdollisista kielteisistä seurauksista myös Maalaisliiton puheenjohtajaa V.J. Sukselaista. Mutta Sukselainen sen paremmin kuin Virolainenkaan ei piitannut juuri lainkaan presidentin varoituksesta. Fagerholmin hallitus nimitettiin 29. elokuuta 1958. Tämä hallituskoalitio oli Neuvostoliiton kannalta pahin mahdollinen. Urho Kekkonen oli siitä erinomaisen hyvin selvillä. Hallituksessa oli mukana viisi sosiaalidemokraattia – Fagerholm, Leskinen, Lindblom, Hiltunen ja Paasio, viisi maalaisliittolaista – Virolainen, Jussila, Miettunen, Eskola ja Pakkanen, kolme kokoomuslaista – Viherheimo, Hetemäki ja Kosola, sekä Högström Ruotsalaisesta kansanpuolueesta ja Kajatsalo Suomen kansanpuolueesta.
Ulkoministeriksi tuli Johannes Virolainen, jota vastaaan ei ollut mitään erityisiä vastaväitteitä. Sosiaalidemokraattisten ministereiden joukossa olivat Väinö Leskinen ja Olavi Lindblom, jotka siihen aikaan herättivät suurinta epäluottamusta Moskovassa. N. Kosolaa pidettiin Kokoomuksen äärioikeistolaisen siiven edustajana.

Neuvostoliiton Suomen-politiikka pohjautui siihen aikaan yhteistyöhön ja yhteisymmärrykseen ulkopoliittisissa kysymyksissä Maalaisliiton, SKDL:n ja sosiaalidemokraattisen opposition kanssa. Juuri näitä kolmea poliittista ryhmittymää pidettiin Suomen ja Neuvostoliiton hyvien naapuruussuhteiden takaajina, kun taas Tannerin ja Leskisen johtama SDP ja meidän arviomme mukaan länsimielinen Kansallinen kokoomus esiintyivät päättävästi Urho Kekkosta ja niin muodoin myös hänen ulkopoliittista linjaansa vastaan. Fagerholmin hallituksen muodostaminen uhkasi muuttaa olennaisesti Suomessa poliittista voima-asetelmaa. Sosiaalidemokraattien ja kokoomuksen yhteistyö Fagerholmin hallituksessa, jossa niillä oli enemmistö, myötävaikutti näiden puolueiden asemien lujittumiseen sisäpoliittisella näyttämöllä ja voimisti niin muodoin niiden vaikutusta maan ulkopolitiikkaan Neuvostoliitolle epäedullisella tavalla.

Sen ohella meidän piti ajatella myös seuraavia presidentinvaaleja, joissa Kekkosen vastaehdokkaaksi voitiin asettaan sosiaalidemokraattien ja kaikkien porvarillisten puolueiden – Maalaisliittoa lukuun ottamatta – yhteinen ehdokas. Sosiaalidemokraattien ja kokoomuslaisten hallitusyhteistyö laski perustaa tällaiselle liitolle.

Moskovan reaktio Fagerholmin hallituksen muodostamiseen seurasi melko pian. Neuvostoliiton suurlähetystön työntekijät saivat kehotuksen katkaista tai ainakin vähentää minimiin viralliset kontaktit hallituksen jäseniin. Minun kontaktini Martti Miettuseen ja Päiviö Hetemäkeen, jotka oli otettu hallitukseen, tuli pysyä puhtaasti epävirallisina. Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin liittyvät kysymykset oli ratkaistava ohi Suomen ulkoministeriksi nimitetyn Johannes Virolaisen. Hänet piti jättää vaille minkäänlaista huomiota. Kaikki maidemme väliset kaupallis-taloudelliset suhteet alkoivat supistua nopeassa tahdissa. Neuvottelut Saimaan kanavan vuokraamisesta Suomelle, mistä oli päästy sopimukseen Kekkosen vieraillessa toukokuussa 1958, keskeytyivät. Suunnitelmiin kuuluneet neuvottelut tavaraluoton myöntämisestä Suomelle eivät päässeet alkuun. Sopimuksen allekirjoittaminen kalastuksesta Suomenlahdella lykkääntyi epämääräiseksi ajaksi. Neuvottelut vesivoimalan rakentamisesta Ylä-Tuulomajoelle keskeytettiin. Suomalais-neuvostoliittolaisen tieteellis- teknillisen yhteistoimintakomitean sääntömääräinen kokous jäi pitämättä määräaikana. Kauppaneuvotteluja vuodeksi 1959 ei aloitettu. Marraskuun lopulla Suomen ja Neuvostoliiton välinen tavaranvaihto supistui jyrkästi. Neuvostoliiton vaikutuksesta myös ns. sosialistisen ystävyysliiton maat ryhtyivät vastaavanlaisiin toimenpiteisiin Suomen suhteen. Protokollatilaisuudet vähennettiin minimiin. Syyskuussa Neuvostoliiton suurlähettiläs Viktor Lebedev kutsuttiin pois Suomesta.

Suurlähettiläs Lebedev rikkoi kuitenkin saamiaan ohjeita. Hänen piti lähteä Moskovaan suorittamatta minkäänlaisia virallisia visiittejä. Hän ei hyvästellyt pääministeri Fagerholmia eikä ulkoministeri Johannes Virolaista. Mutta puhtaasti inhimillisistä syistä hän ei voinut olla tapaamatta ennen lähtöään syvästi kunnioittamaansa presidentti Urho Kekkosta, jota kohtaan hän tunsi vilpitöntä myötätuntoa ymmärtäen, kuinka pahaan välikäteen Suomen presidentti oli joutunut suomalais-neuvostoliittolaisissa suhteissa puhjenneen kriisin vuoksi.

Lähdeaineisto:
Viktor Vladimirov: Näin se oli ISBN 951-1-121681-4

Näinhän se oli

Martti Miettunen kirjoittaa kirjassaan Näinhän se oli, että on ilmeistä, että vaikka presidentti tunsi Neuvostoliiton varauksellisen suhtautumisen sosiaalidemokraatteihin, ei hänelläkään – niin kuin ei meille Maalaisliiton edustajille suurlähettiläs Lebedevin lounaalla – ollut esitetty sellaista perusteltua syytä Neuvostoliiton epäilevälle suhtautumiselle, että tilanne olisi käynyt täysin ymmärrettäväksi.
Vai olisiko presidentti Kekkonen ollut varma hallitusyrityksen epäonnistumisesta vasta neuvottelujen loppuvaiheessa, jolloin sosiaalidemokraatit marssittivat hallituksen ovesta sisään Väinö Leskisen ja Olavi Lindblomin. Heitähän Neuvostoliiton tiedettiin varmimmin vierastavan.

Jotakuinkin samoihin aikoihin kuin presidentti soitti Virolaiselle ja minulle Fagerholmin III hallituksen muodostamisen jälkeisenä päivänä eli 30. elokuuta 1958, Kekkonen sai puhelun Moskovasta. En tiedä, tuliko tämä puhelu ennen kuin Kekkonen soitti Virolaiselle ja minulle. Joka tapauksessa puoluesihteeri Arvo Korsimo puolisoineen oli palaamassa Moskovan kautta Bulgariasta. Matkaseurueessa oli myös järjestösihteeri Pekka Silvola sekä Maalaisliiton piirien toiminnanjohtajia. Aamulla 30. elokuuta Korsimolle soitti Helsingistä Ahti Karjalainen ja kertoi edellispäivänä nimitetystä hallituksesta ja sen kokoonpanosta. Korsimo koki neuvostoliittolaisen reaktion Suomen hallitusratkaisusta heti astuttuaan huoneestaan hotellin käytävään. Hän kertoi hotellin henkilökunnan käyttäytymisen muuttuneen yön aikana lämpimästä ystävällisyydestä jäätäväksi epäkohteliaisuudeksi. Hän soitti presidentti Kekkoselle ja kertoi kokemuksistaan, jotak sitten vain vahvistuivat, kun Korsimo päivällä tapasi neuvostoliittolaisia isäntiään.

Myöhemmin on tullut mieleen sekin, mahtoiko Korsimo ehkä soittaa ensin Kekkoselle, joka vasta sen jälkeen olisi ruvennut pyörittämään Virolaisen ja minun numeroita. Minulle on kyllä noista ajoista jäänyt sellainen vaikutelma, ettei Kekkonen ollut hallitusneuvottelujen aikana tämän hallitusyhteistyön epäonnistumisesta läheskään niin varma kuin hän ratkaisun jälkeisissä kirjoituksissaan on antanut ymmärtää. Epäilyksiä hänellä ilmeisesti oli, mutta käsittääkseni vasta ratkaisun jälkeen hän sai jotakin tietä varmuuden, että tämä yritys epäonnistuisi. Maan etua ajatellen hän halusi sanoutua siitä irti mahdollisimman selvästi. Tämä on minun käsitykseni asiasta, Miettunen kirjoittaa.

Keskustelu suurlähetystössä

Sen jälkeen kun 14. marraskuuta 1958 olin siirtynyt Fagerholmin hallituksen maatalousministerin paikalta Lapin läänin maaherraksi, sain eräässä yhteydessä vasta käsityksen, miten vakavia olivat Neuvostoliiton sosiaalidemokraatteja kohtaan tuntemat epäilykset.
Maaherrana minut oli kutsuttu marraskuun lopulla 1958 lounaalle Neuvostoliiton suurlähetystöön. Isäntänä ei ollut suurlähettiläs, vaan aivan poliittista huippua edustava lähetystöneuvos. Keskustelun tarkoituksena oli ilmeisesti saada ensi käden tietoja Maalaisliitossa hallitusneuvottelujen aikana ja hallituksen muodostamisen jälkeen vallinneista ajatuksista. Kerroin avoimesti – niin kuin olen tässäkin tehnyt – minkä vuoksi Maalaisliitto oli sisäpoliittisesti tärkeän yhteistyön edistämiseksi pitänyt tähdellistä avointa yhteydenpitoa sosiaalidemokraatteihin. Louksi päätin jättää turhat silottelut syrjään ja sanoin:
”Haluaisin kuulla, mitä teillä on sosiaalidemokraatteja vastaan! Me Maalaisliitossa luotamme siihen, että sosiaalidemokraatit haluavat rakentaa suomalaista yhteiskunta eivät hallitusyhteistyössä suinkaan vaaranna Suomen ja Neuvostoliiton hyviä suhteita.”
Vastaus oli tyrmistyttävä, se mykisti minut: ”Me tiedämme, että on olemassa sopimus siitä, että jos sosiaalidemokraatit tulevat hallitukseen, niin Suomen ulkopolitiikka tullaan muuttamaan!”
En voinut kuin todeta, että sellaisesta me emme ole koskaan kuulleet emmekä ole voineet tällaista pyrkimystä havaita.

Ymmärsin hyvin, että olipa tämä tieto oikea tai väärä, se oli neuvostoliittolaisille realiteetti, joka määräsi heidän suhtautumisensa. Yöpakkashallituksella ei voinut olla tämän huomion ottaen mitään mahdollisuuksia aikaansaada luottamuksellisia suhteita.
Jouduin mielessäni toteamaan, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteitten hoidossa ei vielä syksyllä 1958 ollut päästy avoimeen luottamuksellisuuteen.
Miten oli mahdollista, että tällaista tietoa ei ollut hallitusneuvottelujen aikana edes luottamuksellisesti saatettu maalaisliittolaisten hallitusneuvottelijoiden tietoon! Jos tämä olisi tiedetty, ei Maalaisliitto varmasti olisi lähtenyt etukäteen tuomittuun hallituskokeiluun. Se mitä suurlähettiläs Lebedev oli aiemmin lounaalla sanonut, ilmaisi vain epämääräistä vastenmielisyyden tunnetta sosiaalidemokraatteja kohtaan. Sen perusteella ei voinut edes aavistella, mihin tämä vastenmielisyys perustui.

Kun ajatellaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden myöhempää kehitystä, jolloin virallisestikin valtionpäämiesten tapaamisten yhteydessä alettiin ystävyyden ja yhteistyön ohella puhua myös keskinäisestä luottamuksesta, joutuu toteamaan muutoksen olleen valtava vuoden 1958 tilanteeseen verrattuna. Luottamukseen päästiin vasta pitkän kehityksen jälkeen. Luottamusta ei ollut saavutettu vielä syksyyn 1961 mennessä. Silloinhan maassamme koettiin noottikriisin vaiheet. Senkin selvittämisen myötä oltiin kuitenkin kulkemassa kohti luottamusta.

En lähde arvailemaan, mihin perustui neuvostoliittolaisten ”tieto” sopimuksesta, jonka mukaan sosiaalidemokraatit vuonna 1958 olisivat vielä pyrkineet vuoden 1948 yya-sopimuksesta huolimatta muuttamaan Suomen ulkopolitiikkaa suhteessa Neuvostoliittoon. En jaksa uskoa, että tätä asiaa tunnetaan edes sosiaalidemokraattien johdossa. Korkeintaan voin uskoa, että joku tunnettu sosiaalidemokraatti, lähinnä Väinö Leskinen, on niihin aikoihin saattanut yksityisesti tällaisesta ajatuksesta keskustella.

Tarvittiin pitkä taival, ennen kuin sosiaalidemokraatit saivat suhteensa Neuvostoliittoon hoidetuksi avoimen luottamuksen pohjalle. Tässä suhteessa Väinö Leskisen myöhemmin tapahtunut mielenmuutos ja työ puolueessaan muutoksen aikaansaamiseksi ei mielestäni ole saanut ansaitsemaansa SDP:n tunnustusta. Leskisen panos tässä kehitysvaiheessa puolueessa oli koko maan kannalta arvokasta ja täyden tunnustuksen arvoinen.

Erkin kommentti: Martti Miettusen kirjoitus vastannee rehellistä maalaisliittolaista totuutta asioissa. On kuitenkin otettava huomioon, että maailman poliittinen tilanne oli muuttunut kylmäksi sodaksi. CIA:n tiedustelu oli Suomessa voimakasta. Toisaalta taas KGB:n toiminta oli erittäin tehokasta Suomessa. Gordievskin mukaan Suomessa toimi 376 KGB-agenttia. Neuvostoliitto oli tietoinen Suomen länsiyhteyksistä erittäin hyvin. Sosiaalidemokraateilla oli keskeinen rooli näissä asioissa.
Ei voi välttyä vaikutelmalta, että yöpakkaskriisin todellinen syy oli kuitenkin Kekkosen valta-aseman vankistaminen. Se oli Korsimon ja muiden taustavoimien juonittelua KGB:n kanssa Kekkosen vallan vahvistamiseksi ja presidentti Kekkosen uudelleen valitsemiseksi. Tässä yhteistyössä oli keskeisessä roolissa myös Moskovan suurlähettiläs Eero A. Wuori, joka myöhemmin siirrettiin disponsibiliteettiin ja presidentin kansliapäälliköksi. Eero A. Wuori tunnettiin KGB:n yhteyshenkilönä nimellä Mooses. Se, että meillä oli KGB:n yhteyshenkilö presidentin kansliapäällikkönä, osoittaa Suomen todellisen tilanteen suhteessa Neuvostoliittoon.

Lähdeaineisto:
Martti Miettunen: Näinhän se oli ISBN 951-35-2932-0