Kymmeniätuhansia miehiä ja tuhansia naisia työllistettiin työttömyystöissä ja siirtotyömailla toisen maailmansodan jälkeen 1970-luvulle saakka. Työttömille ei maksettu rahaa. Kun leivänkanta koveni ja tupakkarahat loppuivat, oli lähdettävä työttömyystöihin sinne, minne määrättiin. Työttömät tekivät teitä ja rautateitä, rakensivat kerrostaloja ja sairaaloita, hoitivat metsää ja kunnostivat uitto- ja vesiväyliä sekä kotikuntansa puistoja ja pallokenttiä.
Suurissa parakkikylissä kaukana kodistaan asui satoja miehiä, ja yhdellä työmaalla saattoi olla useita majoitustukikohtia, Monista siirtotyömaista kasvoi pieniä kaupunkeja. Työttömyystöissä kiersivät samat miehet – jätkät – kuin metsä- ja uittotöissä. Mielikuvat tietyömaiden parakkikylistä olivat synkät. Lapiojätkän vaiheita romanttiset vireet eivät silotelleet.
Lapio, ei vain kirves, oli luonnollinen työkalu tulevaa hyvinvointia rakentaneessa Suomessa – yhtä luonnollinen kuin sittemmin konttoripöytä. Riski ja pystyvä mies näytti kuntonsa lapiolla. Metsänkaato ja tietyö olivat kunnon työtä. Ei ollut ammattiauttajia eikä neuvojia omalle uralle. Pohjoisessa ja Kainuussa tehtaita ja konepajoja oli vähän, eikä niistä löytynyt kaikille töitä muuallakaan.
Kun työttömät pantiin tietöihin, tie- ja vesirakennushallituksesta tuli Pohjoismaiden suurin työnantaja, Työttömyystyömaat olivat työllisyyspolitiikan tärkein keino toisen maailmansodan jälkeen. Se oli poikkeuksellista, sillä useimmissa Euroopan maissa varatyömaita oli sodan jälkeen enää vähän. Miksi ne syntyivät Suomessa uudelleen ja laajempina kuin koskaan?
Siirtotyömaat oli unohtua. Niistä ei tehty akateemisia tutkimuksia. Poliitikot eivät kerro niistä muistelmissaan, sillä siirtotyömaat oli väärää politiikkaa, jota kukaan ei muista puolustaneensa. Niissä kirjoissa, jotka muutoin selvittävät hyvinvointi-Suomen syntyä, työttömyystyömaat saavat enimmillään muutaman rivin. Maanantai-iltaisin kello kuusi tukkijätkälle soi Metsäradio kauan sen jälkeen, kun kuuntelijat olivat menneet metsistä vanhainkoteihin.
Työvoimapula oli työttömyyttä pahempi ongelma aina vuoteen 1948. Tuolloin syksyllä tilanne muuttui, kun työttömyys lisääntyi nopeasti. Seuraavalle vuodelle odotettiin suurtyöttömyyttä ja odotukset toteutuivat. Vuosikymmenen vaihteesta tuli pahempi työttömyysvuosi kuin kukaan oli osannut ennakoida. Vielä talvella 1948-49 metsätöissä oli kuukausittain keskimäärin yli yhdeksänkymmentätuhatta miestä.
Metsätyöt vähenivät, kun puunjalostusteollisuuden vienti väheni, Maailmankaupassa suhdanteet olivat huonot. Joulukuussa 1949 lähes 60 000 ihmistä oli ilmoittanut työttömäksi työnhakijaksi. Maaseudun talvityöttömyys oli suomalaisen työttömyyden erikoispiirre. Elinkeinorakenne säilyi Suomessa pitkään poikkeuksellisen maatalousvaltaisena, toisin kuin monissa muissa maissa. Kaksi kolmesta työttömästä oli Oulun, Rovaniemen, Joensuun tai Kuopion työvoimapiireistä. Melkein yhdeksän kymmenestä oli maa- ja metsätalouden sekatyöläisiä ja pienviljelijöitä. Työttömyys koetteli pahimmin Itä- ja Pohjois-Suomea.
Ennen sotaa työttömille järjestettyjä töitä kutsuttiin hätäaputöiksi. Sodan jälkeen ne olivat työttömyystöitä ja viisikymmentäluvulla työllisyystöitä. Työttömälle niissä ei ollut eroa. Suuret siirtotyömaat syntyivät vasta 1960-luvulla. Työttömät eivät voineet kieltäytyä työstä. Jos he kieltäytyivät, he menettivät oikeutensa työttömyystöihin sinä vuonna. Kun rahakorvausta ei maksettu, vaihtoehtoja oli vähän. Perhe ei kestä nälkää, vaikka selviäisikin köyhyydestä. Vielä kuusikymmentäluvun alussa uudet lait säätivät, että työttömäksi ilmoittautunut voitiin määrätä töihin kotikuntansa ulkopuolelle.
Mitä pahempi työttömyys oli, sitä useampia tietöitä aloitettiin. Markan arvoa ei haluttu alentaa, koska pelättiin, että työntekijät vaatisivat devalvaatiosta korvauksia ja siitä syntyisi levottomuuksia. Pääministeri Kekkonen päätti, että yritysten veroja alennetaan ja että lapsilisä poistetaan ensimmäiseltä lapselta, palkkoja alennetaan kymmenellä prosentilla ja valtion menoja leikataan. Koska lapsilisiä leikataan, voidaan työnantajien lapsilisämaksukin poistaa. Siihen aikeeseen Kekkosen kolmas hallitus hajosi. Mukana olleet sosiaalidemokraatit eivät hyväksyneet palkkojen alentamista ja lapsilisien leikkaamista.
Presidentti Juho K. Paasikiven tuella Kekkonen perusti heti neljännen hallituksen, Sosiaalidemokraatit eivät tulleet mukaan. Hallitus kuitenkin kaatui marraskuussa 1953. Uuden hallituksen johtoon tuli marraskuussa 1953 kokoomuslainen Sakari Tuomioja. Kekkonen ryhtyi heti kaivamaan maata hallituksen alta.
Urho Kekkonen yritti palata pääministeriksi vuoden 1954 vaalien jälkeen. Maalaisliitto eli Kekkosen puolue voitti vaalit, mutta koska presidentinvaalit olivat lähellä, muut puolueet eivät halunneet kovasti tyrkyllä ollutta Kekkosta pääministeriksi. Hänestä tuli ulkoministeri, mutta kun tämäkin hallitus hajosi, hän sai viidennen kerran pääministerin tehtävät lokakuussa 1954. Sinä aikana syntyivät suuret siirtotyömaat, ja tämän hallituksen harjalta Kekkonen tuli presidentiksi yleislakon aikaan 1956. Kekkosen tie presidentiksi synnytti yli 250 kilometriä maanteitä, jotka vieläkin muistetaan Kekkosen teinä. Iivantiiran tie Kuhmosta Iivantiiran kautta Moisiovaaraan rakennettiin sen jälkeen, kun pääministeri oli patikoinut tiettömillä seuduilla vuonna 1951 ennen eduskuntavaaleja. Kaikkiaan kahdeksan maantietä, jotka rakennettiin Kainuuseen 1952-62 kantaa Kekkosen nimeä.
Kun monet muiden tiealoitteet eivät edenneet Kainuussakaan, totesi muuan tiealoitteen tekijä Kekkoselle vuonna 1958, että ”olisit sinä saanut käydä minullekin tien kävelemässä”.
Eniten työttömyystöitä oli viisikymmenluvun lopulla. Yli 40 000 suomalaista oli tietyömailla, Vähintäänkin 16 000 petipaikkaa oli sijattu työmaaparakkeihin. Talvella 1952-53 oli käydä hullusti: hallitus lisäsi paljon työttömyystöitä, mutta rakennusmestareita ja insinöörejä ei saatu alkuun riittävästi. Heille valtion edut olivat liian huonot. Työkin oli tilapäistä. Kymmenet työmaat uhkasivat jäädä käynnistämättä.
Monet yrittäjät huijasivat tie- ja vesirakennushallitusta koneiden käytössä. Jotkut mestarit ja työnjohtajat auttoivat petoksessa. Viisikymmentäluvulla väärinkäytöksiä paljastui usein. Tavallisin rikos oli, että suosimalla tiettyjä yrittäjiä työnjohto sai osan yrittäjän menestyksestä.
Miehet tulivat siirtotyömaille useimmiten rahattomina. Palkkaennakkoa eli kottia jaettiin nihkeästi, mutta sen sijaan ruokaa myytiin velaksi tavan takaa. Työntekijät saivat syödä laskuun ennen ensimmäistä tiliä. Lauantai oli usein tilipäivä, tavallisesti kahdesti kuussa. Varsinkin suurilla työmailla tilipäivinä oli melskeistä. Asioita selviteltiin poliisimiesten voimin. Juuri tilipäivät ja niiden jälkeinen viikonloppu koettelivat järjestyksen pitoa. Rauhattominta aikaa oli ensimmäisten tilien aika. Häiriöt, melskaamiset ja tappelut kasaantuivat näille päiville.
Lähdeaineisto: Marko Nenonen Lapiolinjalla, työttömät pakkotöissä 1948-1971 ISBN 951-796-428-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti