Vuodet Tehtaankadulla

Neuvostoliiton pitkäaikainen lähetystövirkailija Albert Akulov on kirjoittanut kirjan Vuodet Tehtaankadulla. Vuonna 1930 Leningradissa upseeriperheeseen syntynyt Albert Akulov hakeutui ulkoministeriön alaisena Moskovassa toimivaan Kansainvälisten suhteiden instituuttiin, joka koulutti tulevat venäläiset diplomaatit tehtäviinsä. Suoritettuaan tutkintonsa 1954 hän astui Neuvostoliiton ulkoministeriön palvelukseen ja siirtyi jo samana vuonna Suomeen, ensin lähetystöharjoittelijaksi , sittemmin attaseaksi ja tulkiksi. Entinen Pravdan Pohjoismaiden kirjeenvaihtaja ja Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen kansainvälisen osaston esittelijä Stefan Vladimirovits Smirnov oli Akulovin läheinen yhteistyökumppani. Smirnov oli Suomen valvontakomission viimeinen työntekijä. Akulov ja Smirnov olivat molemmat KGB:n agentteja.

Akulov tunnustaa,että he tekivät työssään monia virheitä ja erehdyksiä. Lankesimme usein Neuvostoliiton ja Suomen naapurusuussuhteiden vastustajien progaatioihin ja turhaan ohjasimme lehdistömme pommittamaan raskaalla tykistöllä varpusia. Varmaan ei olisi pitänyt niin kiivaasti ja emontionaalisesti paisutella keskustelua Suomen puolueettomuuden eräistä piirteistä. Tietyissä vaiheissa koimme turhaa ennakkoluuloisuutta. Neuvostoliitolle - niin kuin kaikille suurvalloille kaikkina aikoina - oli ominaista pyrkimys voimistaa vaikutustaan pieniin naapurimaihin. Suomen suhteen se muuttui luonteeltaaan sisäihin asioihin sekaantumiseksi. Omatunto puhtaana voin vakuuttaa, että milloinkaan toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitolla ei ollut aikeita tai suunnitelmia muuttaa Suomen yhteiskuntajärjestelmää, kirjoitta Albert Akulov. Tuota aikaa palvelleiden ihmisten toimintaa voi arvioida vain heidän aikansa käyttäytymiskriteereiden perusteella, puolustelee Albert Akulov.

Suomalaisten pelko

Diktaattori Stalin vihasi Leningradia. Leiningradissa "puhdistukset" alkoivat huomattavasti aikaisemmin kuin Neuvostoliiton muissa kaupungeissa. Ensimmäinen zinovjedilaisten "puhdistus" tapahtui jo vuonna 1924, Sitten seurasi kokonainen sarja erialaisten puolueen sisäisten oppositioiden "puhdistuksia", koska juuri Leningradissa, jossa yleinen kulttuurin taso oli ollut aina korkeampi kuin muualla Venäjällä, noilla oppositiioilla oli jonkin verran kannatusta.

1930-luvun alussa, jolloin Leningradin puolujärjestön oli Sergei Mironovits Kirov, aloitettiin kaikkien aatellisten karkottaminen kaupungista, minkä seurauksena kaupunki menetti yli 200 000 peruspietarilaista, kulttuurillisen ja intellektuellisen eliittinsä. Myös vuosina 1937-38 tuo kovan onnen kaupunki koki hirvittävää verenhukkaa. Viimeisen iskun 900 päivä kauhistuttavan piirityksen kestäneelle ja siinä puoli miljoonaa asukastaan menettäneelle "sankarikaupungille" Stalin antoi sitten 1940-luvun jälkipuoliskolla, sodan jälkeen, jolloin tuho kohdistettiin kaupungin piirityksen aikaiseen johtoon.
Vuonna 1939 Leningradissa oli 3 miljoonaa asukasta. Vain puolet heistä oli syntynyt kaupungissa. Vuonna 1943 kaupungissa oli enää 600 000 asukasta ja vuonna 1945 asukkaita oli 1 240 000. Sodan aikana menehtyi 1,2 miljoonaa leningradilaista.

Akulov kertoo ensimmäisen kerran kuulleensa suomalaisista huvilanaapuriltaan suomalaisten suojeluskuntabandiittien vaatimuksista Neuvosto-Karjalaan nähden ja heidän vihamielisistä rajaprovokaatioistaan. Akulovin Vitja-setä oli sanonut, että suojeluskuntabandiitit voivat toimi Suomelta lupaa kysymättä, kaappaavat (Itä-Karjala), ja sen jälkeen Leningrad on käden mitan päässä". Tämä oli myös tavallisen leningradilaisen käsitys asioista.
Neuvostoliittolaisten asenteen ovat olleet muuttumattomia vahvistuen vuoden 1934 piannissimosta vuoden 1939 forteksi.

Leningradilaiset asennoituvat "talvisotaan" voimakkaammin kuin Neuvostoliiton muu väestö. Vuoden 1939 maailmanpolitiikan ukkospilvet syvensivät huolta kaupungin haavoittuvuudesta ja tekivät varsin vakuuttavaksi virallisten joukkotiedotusvälineiden selittelyt kaupungin turvallisuuden varmistamisen välttämättömyydestä.

Leningaridilaisten kielteinen asennoituminen oli seurausta Suomen politiikan seurauksesta. Vuodesta 1918 vuoteen 1944 jatkuneesta kireyden ja vihamielisyyden vaiheesta maidemme välisissä suhteissa. Suomen toimissa tuolta ajalta nähtiin aggressiivisuutta, nationalismia ja ideologista antagonismia. Suomalaisten kansallisluonteen ominaisuudet, uutteruus, rehellisyys ja sinnikkyys olivat aina herättäneet arvostusta. Suomalaisia asui Leningradissa ennen vuotta 1918 noin 40 000.
Vuonna 1939 maan väestön laajojen joukkojen piirissä ei vallinnut epäilyjä Suomea vastaan käydyn sodan oikeutuksen suhteen. Militaristinen hurmos valtasi myös koululaiset. Tunteiden ryöpsähdys laantui nopeasti. Alkoi kierrellä huhuja vastoinkäymisistä rintamalla, kaatuneiden , haavoittuneiden ja paleltuneiden suuresta määrästä. Alkoi ilmestyä kuvauksia raskasita taisteluista, kavalista suomalaisista, "käki"-ampujista, valkkyyria-naisista ja "Mannerheim-linjan" uskottoman vahvoista linnoitteista. Ensimmäisten viikkojen virallisten tiedotteiden duuri-sävy oli selvästi muuttumassa mollivoittoiseksi. Rauhan solmiminen maaliskuussa herätti kaikissa helpotuksen tunteen. Tärkein "talvisodan" seurauksista oli kuitenkin seikka, josta lehdissa ei mainittu, mutta josta ihmiset supisivat nurkissaan: ylimmän sodanjohdon ilmeinen kyvyttömyys - sitä johti sananmukaisesti vain lievästi lukutaitoinen Kliment Voroshilov - ja "puhdistuksissa" verenhukkaa kokeneen upseeriston ammatillinen epäpätevyys.

Neuvostoliiton ulkoministeriö

Neuvsotoliiton ulkoasiainiministeriö oli Stalin "puhdistuksissa" pahiten kärsineitä virastoja. Vuoden 1938 jälkeen järjetetteyjen rankaisutoimeen kohteeksi joutuneiden diplomaattien tilalle oli järjestetty kiireesti kouluttamattomia, usein ammatillisesti kelvottomia henkilöitä, joiden ainoat ansiot olivat proletaarinen syntyperä ja puolueura. Vuosina 1930-50 rankaisutoimia kohdistettiin seitsemään ulkoasiain apulaiskansankomissaariin (ministeriin) 44:ään täysivaltaiseen edustajaan (suurlähettilääseen) ja 24:ään osastopäälliikkön puhumattakaan sadoista alemmista työntekijöistä. Kaiken kaikkiaan rangaistiin (teloitettiin ampumalla, pistettiin vankiloihin) 2000 - 2500 ulkoasiain kansankomissariaatin työntekijää.

Akulov kirjoittaa, että hänelle tuotti emotionaalisen järkytyksn Neuvostoliiton sisäasiainkomissariaatin ja Saksan Gestapon marraskuussa 1939 tekemä sopimus, jolla neuvostoviranomaiset luovuttivat Saksalle 900 Neuvostoliitossa vangittuna ollutta saksalaista ja itävaltalaista fasisminvastustajaa. Akulov kirjoittaa, että tuntui epämiellyttävältä lukea arkistosta löytyneitä Molotovin onnitteluja Saksan valtakunnanjohtajille Pariisin ja Narvikin valtaamisesta.

Suurvallan ohimenevän heikkouden hetkellä vahvistetun rajan luonnoton läheisyys Leningradista häiritisi alinomaan Neuvostoliiton valtiomiesten ja sotapäällikköiden yöunta jo 1920-luvulta saakka ja varsinkin 1933 vaihduttua Saksassa. Jos raja olisi ollut 30-40 kilometriä kauempana, tilanne ei olisi ollut niin vakava vuonna 1939 ja talvisota olisi voitu välttää, kirjoittaa Akulov,

105 "talvisodan" päivää paljastivat Neuvostoliiton poliittisen järjestelmän viat ja maan yleisen alennustilan. Sotaan valmistautuminen osoittautui täysin riittämättömäksi. Vastustajaa aliarvioitiin ja ei oltu selvillä sen sotilaallisista ja taloudellisista mahdollisuuksista eikä kansan moraalisesta kunnosta ja mielialoista. Neuvostoliiton olisi pitänyt kannattaa ajatusta Ruotsin, Norjan ja Suomen puolustusliitosta. Se olisi saattanut estää Suomen ja Saksan nopean lähentymisen, joka käytännössä johti näiden maiden sotilaalliseen liittoutumiseen. Vjatseslav Molotov jatkoi itsepäisesti pyrkimystä "talvisodan" tavoitteiden toteuttamiseksi Saksan kanssa sovitulla tavalla, piittaamatta "talvisodan" opetuksista ja ymmärtämättä, ettei vuoden 1940 tilanne sallinut enää tuonkaltaista poliittista strategiaa. Molotovin linja oli virhe. Toinen virhe oli Neuvostoliiton kanta Pohjoismaiden puolustusliittoon vuonna 1948.
Neuvostoliitto pysäytti hyökkäyksen Suomeen maaliskuussa 1940, koska Stalin ei halunnut joutua konfliktiin Engalnnin ja Ranskan kanssa.

Vuoden 1944 hyökkäyksen pysähtymisen osalta kuva on selvä. Stalinin näkemys oli se, että voitto Suomen suunnalla ei ratkaissut sodan kohtaloa. Aselepo oli menestyksen ehto stategisesti ratkaisevalla suunnalla. Juuri se pelasti Suomen täydelliseltä tappiolta ja miehitykseltä. Vjatselav Molotov toteaa kirjassaan, että " Oli hyvä, ettei Suomea liitetty, suomalaiset ovat kovin sinnikkäitä."
Stalin otti jo vuonna 1945 suunnan kohti ystävällistä naapuruutta. Jo vuonaa 1945 Suomi sai Neuvostoliitolta elintarvikeapua. Kun muistaa millainen pula Neuvostoliitossa silloin vallitsi, eleen arvon ymmärtää - hyvien suhteiden perusta luotiin silloin. Suomen taloudellista riippuvuutta Neuvostoliitosta ei asetettu tavoitteeksi. Akulvoin mukaan Neuvostoliitto ei vastustanut Suomen liittymistä "Marshallin suunnitelmaan". Akulovin mukaan Suomen johto teki ratkaisunsa siinä asiassa tyystin itsenäisesti.

Toinen sellainen myytti, joka on ollut yhtä pitkäaikainen ja laajalle levinnyt kuin edellinen, oli väite vuoden 1948 YYA-sopimuksen kahden salaisen pöytäkirjan olemassaolosta. Tätä "ankkaa" syötettiin enimäkseen tietämättömille ulkomaisille diplomaateille. Suomessa se ei suuremmin levinnyt.

Työkenttänä Suomi

Vuonna 1954, jolloin matkustin Suomeen, maan talous oli vankka, sodan aineelliset vahingot oli korjattu täydellisesti, sotakorvausket maksettu, kirjoittaa Akulov. Keskustelu työtehtävieni ja Suomen poliittisen tilanteen selostamisineen ja valppauden tähdentämisineen käytiin Skandinavian osaston esimiehen huoneessa, jossa kohtasin NKP:n keskuskomitean kansainvälisen osaston edustajan I.P.Rozdoroznyin. Tämä osallistui aktiivisesti keskusteluun ja kysäisi äkkiä: "Entä mitä tiedätette Suomen vapaamuurareista?". Minun oli pakko tunnustaa, etten tiennyt mitään, kirjoittaa Akulov. Rozdoroznyi ojensi minulle "Vapaamuurariloosi numero 1:n jäsenlistan, jonka kärjessä oli suurmestarina liikemies K.Viljanen. Listassa olivat muiden muassa englantilaiset tiedustelu-upseerit Rex Bosley ja James Magill, amerikkalainen tiedustelija Raymond Ylitalo, korkeimman oikeuden presidentti Toivo Tarjanne, kenraali Paavo Talvela, ministeri Bruno Kivikoski, poliisimestari Erik Gabrielsson. Minulle neuvottiin olemaan väheksymättä vapaamuurareita. Se oli viimeinen neuvo ennen lähtöäni Helsinkiin.

Pyrin mahdollisimman nopeasti harjaannuttamaan korvani ymmärtämään suomalaisten puhetta. Kävin innokkaasti katsomassa kaikki suomalaiset elokuvat, kuuntelin radiotta ja kävin säännllisesti Kansallisteatterissa, mikä osui yksiin myös virkatehtävieni kanssa, Niihin kuului valtuuskuntien ja Suomessa vierailivien kulttuuriryhmien tapaaminen ja niiden mukana oleminen.
Porkkala-asian ratkaiseminen ei sujunut Moskovassa helposti. Nikita Hrutshevin rauhanomaisena eleena Porkkalan ja Port Arthurin palauttmisessa siihen, että Yhdysvallat reagoisi vastaavalla tavalla alueensa ulkopuolisten tukikohtien suhteen.

Suomessa lähestyvät presidentinvaalit otettiin huomioon ratkaisua tehtäessä, arvio Akulov. Tällä haluttiin vaikuttaa Neuvostoliitolle edulliseen suuntaan Suomessa. Vuoden 1956 tammikuun 26. päivä allekirjoitettiin tukikohdan luovuttaminen. Porkkalan tukikohdasta poistui vuonna 1956 kaikkiaan 22 000 neuvostoliittolaista sotamiestä ja upseeria.

Akulov kertoo kirjassaan kuinka Johannes Virolainen auttoi häntä tulkkauksessa. Virolainen osasi jonkin verran venäjää. Johannes Virolainen oli kysynyt tukijohdan johtajalta luovutettavien kohteiden tarkastuksessa, että "Mitäs tuossa talossa on?" Kabanov oli vastanut: "Synnytyslaitos". Akulov oli kääntänyt "Syntilaitos". Virolainen oli ilmeisesti ymmärtänyt tilanteen ja kysyi ilman hymyn häivää:"Miehistön vai upseerien?". Akulov oli tulkannut Kabanovin vastauksen aivan oikein: "Me emme tee eroa. Tuolla synnyttävät niin upseerien kuin miehistönkin vaimot".

Presidentinvaaleista Akulov kertoo, että Kekkosen kannattajiksi sosiaalidemokraattien piiristä olivat tulleet muiden muassa Penna Tervo ja Reinhold Svento. Vuosina 1955-56 käyty presidentinvaalikampanja hämmästytti meitä lähetystön työntekijöitä amerikkalaisella tyylillään. Niin hllitöntä rääviyttä ei varmaan Suomessa ole aikaisemmin nähty. Sanomalehdet, lehtiset ja kaikenlaiset vaalinalustilanteen erikoisjulkaisut olivat täynnä henkilökohtaisia hyökkäyksiä Kekkosta vastaan, juoruja, perättömyyksiä ja loukkauksia.

Kekkosen voittoon yhdellä äänellä päättyneiden presidentinvaalien kampajnjoinnin poliittista taustaa olivat neuvottelut vuoden 1948 YYA-sopimuksen jatkamisesta, keskustelut Suomen puolueettomuuden luonteesta, Suomen YK-jäsenyys, liittyminen Pohjoismaiden neuvostoon, assosioituminen EFTA:an ja ensimmäiset yhteydenotot Saimaan kanavan vuokraamisesta.

Vuoden 1956 keväällä Suomessa oli yleislakko. Minulle se oli tyystin tuntematon ilmiö, kirjoittaa Akulov. Eräisstä neuvostoliittolaisista johtajista Akulov kirjoittaa, että heille luotiin keinotekoinen suosio ja annettiin anteeksi kaikki synnit, koska he olivat uskollisia johtajalleen.

Suomen pääministeri K-A. Fagerholm oli ensimmäinen länsimainen hallituksen pääministeri, joka kävi virallisella vierailulla Neuvostoliitossa Unkarin tapahtumien jälkeen - vuoden 1957 tammikuussa. Hän esitti sillon Nikita Hrutsheville ja Nikolai Bulganille virallisen kutsun saapua Suomeen saman vuoden kesällä.
Fagerholmin vierailu ja neuvostojohdolle esitetty kutsu heättivät Moskovassa arvostusta, tilantessa jossa Neuvostoliiton ja lännen suhteet olivat Unkarin tapahtumien vuoksi jännittyneet, Fagerholmin vierailun aikana pitämässään puheessaan Nikita Hrutshev ilmoitti ensimmäisen kerran, että "talvisota" oli ollut Stalinin johdon virhe.