perjantai 21. marraskuuta 2008

Kalajokelainen sotavanki Eino Takkunen kuoli kolme kertaa



Kalajoen lukion eläkkeelle jäänyt historian opettaja Lauri Järvinen on kirjoittanut kymmeniä kirjoja. Eräs hänen kirjoittamansa kirja on The Spirit of Kalajoki (ISBN 951-97978-2-3). Kirjassaan Lauri Järvinen kertoo värikkäästi sotavankeudessa olleesta Eino Takkusesta. Seuraavassa lyhennelmä Lauri Järvisen tekstistä:

Eino Viljam Takkusen lähtökohta maailman myrskyissä ei ollut kaikkein parhaimpia: huomattavan rautiolaismiehen avioton lapsi sai elää varhaisvuotensa huutolaispoikana Kalajoen Metsäkylässä. Poika oli mukana jo 14-vuotiaana vuoden 1918 kansalaissodassa lähettinä muun muassa Vilppulan taistelussa.

Ajatus sotilasurasta alkoi pian kiehtoa ja nuorukainen karkasinkin Kalajoelta päästäkseen vapaaehtoisena sotaväkeen Ouluun. Sieltä hän jatkoi Markovillan taistelukouluun Viipuriin päästen kanta-aliupseeriksi. Muutaman vuoden kuluttua hänen aselajikseen vakiintui tykistö. Armeijan ohessa Takkunen kävi 1920-luvulla Raahessa kauppa- ja porvarikoulun. Hän menestyi erinomaisesti myös urheilijana päälajin ollessa hiihto, missä parhaat sijoitukset olivat Salpausselällä lähellä kärkikymmenikköä.

Talvisodan syttyessä 1939 Eino Takkunen oli sotilasarvoltaan vääpeli. Hän osallistui moniin Kannaksen taisteluihin ja joutui rauhan tultua evakkotaipaleelle silloisesta Viipurin kodistaan. Välirauhan aikana Eino Takkunen suoritti Kankaanpään Niinisalon Sotakoulutuskeskuksessa RUK:n kurssin n:o 46, jolle suuri osa oppilaista saapui suoraan rintamalta.

Jatkosodan hän aloitti luutnanttina haavoittuen elokuussa 1941 Nurmoilassa oikeaan jalkaansa. Nopean toipumisen jälkeen oli edessä paluu rintamalle ja ylennys kapteeniksi.

Kapteeni Eino Takkuselle jatkosodan ja monessa suhteessa hänen koko elämänsä ratkaisevin päivä oli 21. kesäkuuta 1944. 5.Divisioona, jossa hän toimi KTR 3:n kahdeksannen patterin päällikkönä, oli käynyt aamuvarhaisesta lähtien puolustustaistelua Syvärin luostarin suunnalla. Vihollisen hyökkäyssuunnitelma oli ylittää Syväri Lotinanpellon alueella ja lyödä suomalaisten 5. Divisioona.

Kapteeni Takkusen viimeiset rintamakokemukset ja –muistot syntyivät Lotinanpellon ja Stroitsankonnun välisellä alueella, mistä puna-armeija oli vallannut kesäkuun 21. päivän aamulla nopeasti laajenevan sillanpääaseman. Suomalaisten patteristot olivat siirtyneet uusiin asemiin ja kapteeni Takkunen johti nyt raskaan kranaatinheittimen tulta.

Kun vihollisääniä alkoi pian kuulua myös selustasta, katsoi tulenjohtue parhaaksi vetäytyä. Kapteeni Takkunen lähti kuitenkin kolmen konepistoolimiehen kanssa auttamaan vaikeuksiin joutunutta vasemman sivustan tulenjohtoryhmää. Yksi konepistoolimiehistä oli Matti Simanainen, mestaripainija, joka saavutti 1950 maailmanmestaruuden. Tuhoutumisvaarassa ollutta ryhmää johti Jouko Siipi, joka parikymmentä vuotta myöhemmin sai maneitta Suomen johtavana sosiaalipolitiikan tutkijana.

Eino Takkusen taistelut päättyivät Aunuksen kesäyössä; hän haavoittui, joutui erilleen muista suomalaisista ja kävi lopulta yksin oman kamppailunsa. Hän haavoittui ensin jalkoihin osuneesta pikakiväärisarjasta, joka repi oikean pohjelihaksen ja rikkoi sääriluiden välissä olevat hermokimput. Puusta kimmonnut luoti lävisti lisäksi posken, tunkeutui suuhun ja vei hampaan. Vihollisen luoti meni läpi oikeasta olkapäästä solisluun yläpuolelta, lävisti keuhkon pituussuunnassa ja tuli ulos selkärangan vierestä. Hän oli maannut kentällä yli vuorokauden. Viholliset löysivät hänet sokkitilassa kerätessään ruumiita.

Eino Takkusen viipurilaissyntyinen puoliso Annikki sai vastaanottaa kesäkuun 1944 lopulla Mannerheimin allekirjoittaman viestin suruvalitteluineen. Eino Vilman Takkunen ilmoitettiin kaatuneen isänmaan puolesta 21.6.1944. Joku suomalainen partiomies oli nähnyt liikkumattomana ja verissään maanneen kapteenin ja todennut perääntymisensä kiireessä tämän kuolleeksi.

Sankarivainaja siunattiinkin pian ”viimeiseen lepoonsa” Lahdessa, sen jälkeen pidettiin peruskirjoitukset ja nostettiin henkivakuutukset.

Hautajaisten aikana ”vainaja” ei kuitenkaan enää ollut kuollut. Pahasti haavoittunut Eino Takkunen joutui kokemaan sotavankeudessaan sekä epäinhimillisen julmat kuulustelut että hoitajien syvää myötätuntoa. Hänet siirrettiin kesän 1944 kuluessa Uralin yli Siperian Karagandaan. Tällä sotavankileirillä oli yli 300 sotavankia, joista vain 27 palasi elävänä kotimaahansa. Myöhemmin saman vuoden kuluessa Takkunen kuljetettiin Tserepovetsiin, Kyseessä oli erittäin suuri sotavankileiri, jonka listoilta löytyi 2700 suomalaista.

Välirauhansopimuksen tultua solmituksi 19.9.1944 vankeja alettiin vähitellen vaihtaa. Kapteeni Eino Takkuselle paluu kotimaahan ajoittui vuoden vaihteeseen 1944-1945. Aluksi hän joutui olemaan kolmisen viikkoa Hangon karanteenisairaalassa.

Vaimokin oli saanut pian tietää miehensä olevan hengissä, mutta hän oli jo ehtinyt löytää toisen, eikä ollut kovinkaan kiinnostunut tai edes ilahtunut Eino Takkusen paluusta. Paljon kiinnostuneempi oli kommunistinen valtiollinen poliisi Valpo, mutta sen kuulustelijat eivät saaneet Takkusesta mitään irti. Asiakirjoissa Takkunen oli vielä pitkän aikaa kuolleiden kirjoissa ja se vaikeutti Takkusen elämää.

Eino Takkunen palasi Puolustusvoimien palvelukseen ja siirryttyään aikanaan eläkkeelle hän muutti Lappiin lähelle Inaria. Inarin vuosinaan everstiluutnantti evp. Eino Takkunen julistettiin jo toisen kerran kuolleeksi. Hän joutui pahaan auto-onnettomuuteen ja paikalle kutsuttu kunnanlääkäri totesi: ”Otsa sisässä, aivovaltimo syöksyy verta, nenäluu poikki, otsalla aivolimaa – tämä mies on kuollut tai kuolemaisillaan!”

Vieressä seisonut sairaanhoitaja tunsi kuitenkin jonkin verran Takkusen vaiheita ja totesi, ettei tämä mies niin vain kuolekaan. Nytkin vainaja heräsi eloon ja toipui pitkän sairasloman jälkeen. Lopullisen rauhan hetki koitti Eino Takkuselle keväällä 1992, silloin lähes 90-vuotiaana.

Lähdeaineisto
Lauri Järvinen: The Spirit of Kalajoki

Kuva
Eino Takkunen perheineen 1940-luvun alussa

Ei kommentteja: